lauantai 14. toukokuuta 2011

Pilikkireissu jatkuu...

Ilta oli pitkästi yli puolen yön kun miehet saapuivat majapaikalle. Kukaan ei ollu kauheesti juttutuulella, tais olla päällimmäisenä ajatuksisa päästä vaakatasoon mukavalle petille ja unta silimiin. Rauno ja Tapani majottuivat sammaan kammariin, Masa ja Seppo sitten toiseen. Kasseista ja repuista tyhyjättiin jääkaappiin sellaen mitä sinne kuulukin, muitten tavaroitten laittaminen sai jäähä aamun.

-Kyllä tekis mieli haukata jottai hiukapallaa vaikka meneekin yösyönnin puolelle, Masa tuumas penkoen repustaan ruisleivän. Hän haki jääkaapista voita, makkaraa ja maitopurkin.
Eihän sitä ruisleivän mussuttamita toiset miehet kestäneet katella vaan tekasivat jokkainen itelleen reilut voileivät ja söivät niitä nautiskellen, makkaran pätkästä välillä haukaten palasen sekkaan.
Liekkö syömisen nautinto, tai makkaran maku suusa saanu aikaan sen että juttu alako taas luistammaan eikä miehet huomanneet ajankulua laisinkaan. Lähes pari tuntia he siinä mökin pöyvän ääresä puhelivat kunnes joku huomas sanua että eiköhän sitä mennä pehkuihin.

Aamu valakeni keväisenä ja aurinkoisena. Lintujen laulukonsertti oli jo alkanu palijo aikasemmin kuin ensimmäinenkään miehistä oli saanu silimiänsä auki. Siihen liverrykseen oli toki mukava herätä.

Kahvi ja puuro oli keitetty, hyvä aamupala syöty jotta jaksaapi puoleen päivään saakka järven jäällä istuskella. Eväitä ei kukkaan lähe raahaamaan mukaansa kun ei järven ja mökin välimatkaa ole kuin muutama satametriä. Sitte kun tulleepi näläkä niin tullaan takasin mökille ruuanlaittoon.

Joka miehellä oli omat välineensä ja reppunsa, tokihan siinä arvioitiin ja mittailtiin kenen pilikisä se paras vapa, ja millasta syöttiä kukanenki mahtaa käyttää. Eihän niisä suuria eroja oo, mutta ainahan sitä pittää jutunjuurta keksiä.

Järven jää oli tänä vuonna poikkeuksellisesti ohuempaa kuin tavallisesti. Sen havainnon Rauno teki heti kun ensimmäistä reikää kairalla kairas. Luntakin oli edellis päivinä sadellu niin että vaikeaa oli osata arvioida miten vahvaa jää on keskemmällä järveä.

-Ei oo kovin vahavaa jää täsäkään kohtaa, huuteli Seppo muutaman kymmenen metrin päästä. Taijan kairata pari aukko ja istuskella hetken aikaa, jos vaikka jonku sintin sattus saamaan.

-Joo, istuhan sinä sielä ihan rauhas, mää kahtelen tuolta vähä keskempää ommaa reviiriä, Tapani huusi pienonen virne naamallaan. Hänellä kun oli ajatuksena päihittää kaikki toiset runsaalla kalasaaliillaan. Siksipä hän halusi pysytellä kaumepana toisista ettei muut tule hänen apajilleen.

Ukot olivat istua nököttäneet tunteroisen jakkaroillaan sopivan huutomatkan etäisyydellä toisistaan, nytkytellen pilikkivapaansa tasaseen tahtiin. Olihan sitä saalistakin jo tullut sentäs kolome kokonaista kallaa, ettei ihan huonosti ollut päivä alkanut. Vaatihan se oman keskittymisen pilikkiminenkin ettei sintit pääsis karkuun, mutta ehtihän siinä ajatuksissaan monta muutakin asiaa miettimään.

-Illalla lämmitellään kyllä tuo rantasauna, puheli Rauno pilikkimisen lomassa.

- Niin tehhään, Seppo huuteli, samas hän vetäs pilikkinsä vedestä ja koukusahan sätkytteli ihan hyvän kokonen ahaven. Siitä on hyvä jatkaa kalojen narraamista.

Tapania ei kalaonni ollut vielä suosinut vaikka hän oli jo usijamman reijän kairannu. Viimein hän päätti kokeilla onneaan keskemmältä järvenselekää olettaen että sielä kala liikkuu paremmin kun on hieman syvempää.

Se päätös oli koitua hänelle kohtalokkaaksi sillä edellisten päivien lumisateet olivat peittäneet jään eikä Tapanikaan osannut ajatella että lumen alla oleva jää olikin petollisen ohutta.

Täysin tietämättä jään olemattomasta kantavuudesta, sen tummuudesta ja hauraudesta hän asteli päättäväisin mielin keskemmälle järveä kantaen kairaansa olokapäällään. Hieman jää rutisi jalakojen alla, mutta siihen Tapani ei havainnut kiinnittää mittään huomiota. Juuri kun hän oli laskemaisillaan kairan alas olokapäältään jää petti rusahtaen hänen jalkojensa alta. -Eii helekkarii...Tapani huusi minkä ääntä lähti ja samassa hän jo haparoi vettä käsillään, kairan irrotessa ja painuessa veteen. Reppu joka oli Tapanin käsivarrella takertui hänen käsiinsä niin että hänen oli lähes mahotonta pystyä pitämään ittensä veen pinnalla.

Välillä käyden veden alla, välillä päästen pintaan, Tapani rimpoili irti reppuaan, jonka kantohihna oli päässyt kiertymään hänen käsivartensa ympärille siten, että sitä oli mahoton saada irrotettua ilman toista kättä. Molemmat kädet kun olivat kiinni repussa, pinnalla pysyminen oli todella vaikeaa ja hän vajos syvemmälle veteen. Tapani ei ollu mikään hyvä uimarikaan eikä hän osannut hallita eikä hillitä hermojaan joutuessaan täysin veden armoille. Siinä muutaman sekunnin aikana hän ehti ajattelemaan, että mitenkähän tässä käynee.
Ajatus takoi hänen päässään, näinkö minä kuolen? Eikö ne toiset kuulleet huutoani? Miten minä en saa tätä reppua irti, hän riuhtoi ja potki yrittäen päästä lähemmäs pintaa keinolla millä hyvänsä.
Pääsä kuluki ajatuksia ja kuvia eletystä elämästä, viimesin niistä oli jonkulainen huokaus jos tästä hengisä seleviän nii lupaan, lupaan. Sitten alkoi kaikki jo hämärtyä mut samasa hän tunsi aivan kuin joku olisi tarttunut häneen.

Olihan miehet sen huudon kuulleet. Rauno oli jo juostessaan paikalle riisunut päällystakkinsa eikä miettinyt hetkeäkään kun jo sukelsi hyiseen veteen, että saisi otteen Tapanista ennen kuin tämä ehtisi vajoamaan liian syvälle. Masa ja Seppo olivat tulleet myös paikalle ja heillä oli mukanaan köysiä jotka olivat noutaneeet mökiltä. Niistä he voisivat tehdä riittävän pitkän vetohihnan, sillä hauraalle jäälle ei ollut menemistä.


jatkuuu.....

1 kommentti:

Kiva ku kävit, jätäppä käynnistäs ränttiä ruutuun. :)

Kotikylällä

Ajelin iltasella kotokylälle, ku on muutama vappaapäivä töistä. Kotua lähtiesä sato vettä. Pohojanmaan rajapyykin jälkeen alako ilima kirka...