maanantai 29. huhtikuuta 2013

Jäitten lähtö lähenee....

 Aamupäivällä kävin nappaamasa kuvan jäitten sullaamisen tämän hetkisestä tilanteesta. Sillan alta on jäät lähteny, sullaa jatkuu jonku matkaa pohojoseen päin, siihenpä se sitte tyssää.
Merkkipaalu näkkyy jäällä oikijasa laijasa männynoksan kohilla pienenpienenä pisteenä. Yöpakkasia on vielä luvattu tulevaksi mikä tietää sitä että saattaapa mennä aika pitkälle toukokuuta ennenku vesi vappaana virtailee.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Lenkkipolulla kuultua isojen poikien juttua

Lenkkipolun varrella oli kaks pikkupoikaa, kooltaan vähä suurempia mitä palosammutin, kerräämäsä pullloja ja tölökkejä kanervikon keskellä.  Pojat ku huomas meijän tulon, suurempi kooltan rupes puheleen pienemmälle.
- Me ollaan kuule jo niin isoja että saahaan kirroilla. Voi helevetin helevetti ku ei oo pulloja.
 Perkeleen perkele, misä ne kaikki pullot on.

Kokki kysymään pojalta:
- Löytyykö pulloja?  Ei vastausta.
Kysyin ku olin pojan kohalla;
-Auttaako se tuommonen kirroileminen pullojen löytämisesä?
- Ei auta, vastas poika.
- Joo, ei se kuule auta. On aika ikävä kuuosta pienen pojan suusta tuollanen kirroileminen.
- Me ollaan isoja, kuus vuotta, vastas poika.

Ehin kävellä muutaman metrin ku vielä takkaa kuulu ääni:
- Oikeesti ollaan viis vuotta.

En tiiä itkiskö vaiko nauras, niin surkuhupanen oli tilanne.


perjantai 26. huhtikuuta 2013

Ilta-auringon hämysä

 Laavukausi avattu. Töistä ku pääsin niin sannoin kokille että mitä jos lähettäs kahtoon joko pääsis Karhukummulle. Pekoni- ja makkarapaketti reppuun, kahavit kiehautettiin termariin, ja eiku menoksi.

Pikkusen oli pitkospuut osasta matkaa vielä lumen ja jään peitosa.
Onpa siinä vielä auringolle ja veelle töitä sulatella ja murskata tuollaset jääjärkälleet.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Pari juttua rukkouksen ihimeellisetä maailmasta edellisen postauksen jatkoksi

Jumalan hengen vaikuttamasa rukkouksen ilimapiirisä voi tapahtua mitä vaan.
Täsäpä pari ihan omakohtasta kokemusta siitä.

Joku aika sitte oli seurakunnasa viikonloppu jollon oli usijampia tillaisuuksia. Olin luppautunu olemaan mukana tillaisuuksisa ja auttelleen rukkouspalvelusa. Viimesen tillaisuuven loppu puolella annettiin ihimisille mahollisuus tulla rukkousavustajien luo omien asijoittensa puolesta rukkoiltavaksi. Seisoin salin etuosasa lavalla toisen avustajan parina. Meijän luona kävi siinä muutamia ihimisiä. Sitte tuli heken tauko, seisoimme siinä ootellen että mahtakohan vielä joku tulla.
Siinä seisoessani ja kahtellessani ylleisöön, silimäni osuvat naiseen joka seisoi rukkoiltavana, jutellen jotaki rukkousavustajien kans.
Yks kaks näin naisen yläpuolella lyyhistynneen selekärangan. Aattelin, että mitähän tämä nyt on.
Näin selekärangan toistamiseen, mieleen tuli ajatus mennä naisen luo ja kertoa mitä näin. Ehkäpä nainen kärsii vaikijasta selkävammasta. Siinä miettiesä näkemääni ja kerätessäni rohkeutta mennä naisen luo, tulikin yks henkilö siihen että rukkoilisimme hänen puolestaan, niin mun ajatukset katkes ja keskityin tähän toiseen tilanteeseen.
Ku olimma päättäneet rukkoushetken, kahtelin sitä naista jonka yllä olin nähäny selekärangan. Päätin, että jos hän vielä olis salisa menisin hänen luokseen.

Sielä hän istui penkillä keskellä salia. Menin hänen luo ja kerroin hänelle mitä olin nähäny ja varovasti kysyin että mahtaako hänellä olla jotakin vammaa selijäsä. Nainen kahto mua ja sano että ei hänellä oo mittään vikkaa selijäsä. Siinä vaiheesa musta tuntu että sai olla viimenen kerta ku tälläseen lähen.
Hetken päästä nainen sano; - tiijän mistä on kyse, mun henkisestä selekärangasta. Se on ihan kasasa, oon ihan loppu.
Siinä me keskusteltiin hetken aikaa, lopuksi rukkoiltiin ja siunasin hänet.

Toinen tilanne.
Ihan tavallinen sunnuntai- iltapäivän jumalanpalavelus. Istuin penkisä hieman takana ja minusta pari penkkiriviä etteenpäin istu nainen jota en muista koskaan aikasemmin nähäneeni.
Rukkouksen aikana näin että naisen vyötärölle ilmesty vyö, misä oli monta pientä taskua. Taskut olivat kiini vyösä siten että ne riippuvat kukin erillään toisistaan.
Yks toisensa jäläkeen taskuista lähti irti, pari jäi jälelle. Siihen näky loppu.
Mulla itellä ei ollu minkäänmoista käsitystä mitä ihimettä moinen näky vois tarkottaa, mut sen tiesin heti, että naiselle se on kerrottava. Samantien nousin ylös ja kävelin naisen luo. Esittelin hänelle itteni kuka oon ja sitte kerroin mitä olin nähäny. Sanoin, että en ymmärrä enkä tiijä mitä näky tarkottaa, mulla ei ole siihen selitystä.
Naisen silmät täyttyivät kyynelistä kun hän sanoi: - minä tiijän.

Muutamia viikkoja myöhemmin nainen halusi tavata minut. Se mitä hän kertoi tavatessamme yllätti minut täysin. Olin sydämestäni kiitollinen Jumalalle, miten ihimeellisesti hän asijoita johattaa.
Nainen on sairastanut vuosia vakavaa sairautta. Lääkärien mukkaan hänen olis pitänyt jo kuolla ajat sitte.
Hän oli käynyt paria päivää aikasemmin kuulemassa viimesimmät uutiset ja arvoit hänen tilanteestaan, nyt hän halusi jakkaa ne tievot mun kans.
Ku hän oli mennyt kokkeisiin ja testeihin, lääkäri oli kauhulla oottanu että millasesa kunnosa nainen tullee. Lääkärin suureksi ihimeeksi hän oli tullu omin jaloin. Kokkeet oli otettu.
Kokkeitten tuloksia ku olivat olleet kuulemasa, lääkäri oli istunu pöytänsä takana ja itkeny; - voiko tämä olla totta? Nainen oli säikähtäny ja  huutanu ; - mitä totta, mitä ny tapahtunut?
Lääkäri oli kertonut että koetulokset näyttää ihan normaaliarvoja. On täytynyt tulla joku virhe kokkeita otettaesa. Oli otettu uuvet kokkeet, tulos oli sama, normaaliarvot. Usijampi lääkäri oli ollu seuraamasa kokkeita ja tuloksia, eikä kukkaan heistä voinut kieltää sitä tosiasijaa että ihime oli tapahtunut. Jumalan käsi oli teheny leikkauksia joihin ei ihiminen pysty.

Juttelimme naisen kans pitkään. Hän kerto elämästään ja sairastumisestaan, siitä miten Jumala oli tarttunu hänen elämäänsä. Puhuimme siitä rukkoushetkesä tapahtuneesta tilanteesta. Hän sanoi heti tienneensä että ny jotakin tapahtuu hänen sairautensa kohalla.
Näin naisen viime lauvantaina. Edelleen hän on ihimetyksen aine lääkäreille, vaikkei täysin parantunut olekkaan vielä sairaudestaan. Se on ihme että hän vielä ellää.

Syy, miks tälläset jutut tänne kirijotan on se, että aamutöisä ollessani koin että nämä pittää tänne kirijottaa jonku lukijan takia. Rukkoilen että hänenki kohallaan Jumalan apu ja voima saa ilimestyä.

Jotku muuten väittää että uskovaisten elämä olis tylsää, ilotonta, köyhää ja vailla mittään mielenkiintosta.
Vaikuttaako siltä?
Palijosta jää vaille ellei sellasta elämää elä, sanon minä. :) :)

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Siihen jäi

Viime vuosina on käyty aika vilikasta keskustelua hengellisellä sektorilla. Kirkon sisällä käy melekoset aallot, välillä tuntuu että mahtaakohan tuosta syntyä vielä joskus semmonen hirmumyrksy mikä kaataa ja keikahuttaa nurin koko systeemin?
Mediahan tekkee tietysti oman tehtävänsä, ossaa kyllä ruotia ja kritisoija, ettiä just ne jutut ja tapaukset kansan tietoon joilla saahaan just aikaan sellaseta ilimapiiriä ku halutaan.
 Eikähän se mittään uutta ja outua oo että maailman ilimapiiri on muuttunu ja muuttuu aina vaan enemmän ja enemmän antikristilliseksi. Antikristuksen aikakausihan on jo alakanu, sen alakua saahaan omin silimin nähä ja korvin kuulla.
Uskovillehan se vaan tietää sitä että vapautuksen hetki on lähellä. Joten velijet ja siskot, ei lannistuta eikä vaivuta synkkyyteen. :)

Palijo on puhuttu myös parantamisesta, sairaitten puolesta rukoilemisesta, saako niin tehä, onko se oikeen ja tapahtuuko sitä oikeesti. Tapahtuu sitä.
Sitä en vaan ymmärrä miksi sellasesta rukoushetkestä tulis tehä joku kummallinen shouesitys, ku se voi olla ihan yksinkertainen, iliman minkäänlaista ylilyöntiä. Kerronpa esimerkin.

Aino sairasti vaikijaa sydän- ja verisuonitautia. Sydänkohtauksia oli tuon tuosta ja suuri peleko oli läheisillä että kuolema saattaa korijata hetkenä minä tahansa. Hän oli sairastanut vuosikausia ja söi 18 pilleriä päiväsä tuohon sairauteensa. Elämä oli melekosta tasapainoilua tasaisen mielialan pysymisekei, koska voimakkaat ilon hetket, kuin taas mureetki saivat aikaan sen että ambulanssia soitettiin.
Kerran Aino lähti sitte käymään naapurisa kahavilla. Samaan aikaan naapurisa oli vierailulla yks kiertävä saarnamies. Siinä ku he olivat istuskelleet kahavipöydäsä jutellen niitä näitä, oli tämä saarnamies sanonut:
- Mulle tuli sellane tunne että nyt me rukoillaan Ainon puolesta.

Kahvit ku oli juotu, Aino oli polvistunu penkin viereen ja saarnamies oli pitäny lyhykäisen ihan tavallisen rukouksen. Aino kerto myöhemmin, että siinä ku hän oli polovillaan, hän kuuli sanat;
 - Siihen jäi.
Kylymä hiki oli virranut pitkin hänen kasvojaan ja hän oli lähteny kotia.
Tämä kaikki tapahtu lauvantai ehtoolla.
Seuraavalle maanantaille oli Ainolle varattu aika sairaalaan sitä varten että tutkivat ja tarkistavat lääkkeitten määrän, tarvitaanko kaikkia vai voitasko joitaki jättää pois.

Aino soittaa sairaalasta: - Ottivat kaikki lääkkeet pois, taijan kuolla.
 Hän oli kovin peloissaan ja huolissaan että mitenkähän tästä seleviää. Nimittäin ku joskus vuosia aikasemmin oli samanlainen tutkimus tehty, hän todellakin oli meinannu kuolla. Lääkäri ku tuli kierrokselleen,  perin ihimeissään ja hämmentyneenä oli kertonu että teille ei tarvi sydänlääkkeitä ennään määrätä. Sydänfilimi näyttää tosi hyvälle eikä siinä näy mittään merkkiä infraktista.

Joku aika tuosta Ainolla oli käynti Oulusa erikoislääkärin vastaanotolla ihan eri syystä. Sielä käyvessään Aino oli vielä kysyny tältä toiselta lääkäriltä, että kertokaapa miltä ne hänen sydänfilimit näyttää.
Lääkäri oli kahtonu filimejä, vilikassu Ainoon ja taas filimehin, ja tuumannu:
- Ellen näkis potilasta, vois päätellä että nää sydänfilimit ovat kuustoistavuotiaan tytön. Ette te sydäntautiin kuole.
Kuolemaansa saakka Aino sai olla terve sydämensä puolesta, lääkärin sanat kävi totteen.

Jäläkeen päin oon monesti mietitty että miten pienestä se voikaan joskus olla kii. Että johattuu oikijaan paikkaan, oikijaan aikaan. Että on joku Jumalan ihiminen joka kokkee sydämessään että nyt täsä hetkesä pittää toimia näin. Ei siihen tarvita välttämättä suuria melusia kirkkosaljea taikka halleja,toki niissäki sitä koetaan. Jumala toimii sielä misä sydämet ovat avoinna ja kaipaavat Hänen kosketustaan.

Media, niin hyvä ku se onkin olemas on myös valheellisuuden ja epätosien toitottaja. Ihan kaikkee ei kannata uskua ja muistaa että yksityisen ihimisen elämä ja kokemus ei oo koko maailma. :)



tiistai 23. huhtikuuta 2013

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Vappaata kasvatusta

Pikku Ossi oli päässy äiteensä kans kauppareissulle. Olivat saaneet kerättyä ostoksensa ostoskärryihin ja oottelivat kassajonosa pääsyä kassalle makselemmaan ostoksensa.
Ossin eesä jonotti vuoruaan pikkuruinen mummu kärryjenä kans. Ossi oli tarrannu tiukasti kii heijän kärryjen kahavaan ja töni eellä menevää mummua takalistoon. Välillä  hän veti kärryjä taaemmas ja taas uudella vauhilla kohti mummua.

Mummu pyörähti ympäri, ja sanoi:
- Lopeta tuo töniminen, se tekkee kipijää.
Ossi oli niin kuin ei olis kuullukkaan, jatko tönimistä samantien ku mummu käänsi selekänsä.
Mummu pyörähti toistamiseen ympäri, katsoi Ossiin ja sitten tämän äitiin.
- Rouva hyvä, voisitteko sanoa pojallenne että lopettaa tönimisen ?

Äiti kahteli ihan muualle kuin ei olis tilanteen tasalla ollenkaan.
Mummu toisti pyyntönsä, johon äiti suostui vastaamaan:
- En voi sanoa, hänellä on vappaa kasvatus.
Rouvan takana jonosa seisonut vanahempi herra oli seurannut tilannetta sivusta.
Hän siirtyi ihan rouvan taakse ja kaatoi lirtan maitopurkin tämän päälle.
Rouva kääntyi järkyttyneenä ja kauhistuneena herraa kohti, jolloin tämä sanoi perin rauhallisena;
- Mullakin on vappaa kasvatus.




keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Nöyryys ja ylypeys

Aamulla töitten lomasa sain olla luennolla, ku aivotoiminta oli senverran vilikasta jotta jouvuin kaiken aikaa kuuntelleen omia ajatuksiani. En tiijä mikä sai ajatukset pyörähtämmään semmosiin asijoihin ku nöyryys ja ylypeys. Niitäpä pohtiesa meniki työtunnit aika sutjakkaasti.

Miten vaikijaa se nöyrtyminen joskus onkaan, esimerkiksi sillo ku joutuu pyytämmään anteeksi. Ylypeyven pikkupirulainen istuu olokapäällä, nauraa kihittää ja antaa senki seittemäntoista erilaista vaihtoehtua miten päästä tilanteesta, ettei tarvis nöyrtyä anteeksi pyytämisseen.
Miksi se on niin vaikijaa?

Tuostapa tuliki mieleen yks nuoruuven aikanen juttu, joka jääny niin mieleen ja sielunsyövereihin että sen muistaa ku eilisen päivän.
Oli kesä ja siihen aikaan pitemmät matkat tein liftaamalla. Likkakaverin kans kerran liftattiin Oulaisiin, sitä en muista oliko sielä josaki tanssit vai ihan muutenko vaan mentiin aikaa kuluttaan.
Aika myöhään veny meijän ilta kaupungilla, ja ku oli kotia lähön aika nii sinne vaan tien varteen ootelleen josko sattus ees yks auto tulleen joka olis menosa sammaan suuntaan ku me.
Ei tullu auton autua. Ei auttanu muu ku lähtiä kävellä lompsimmaan kotia kohti siinä toivosa että jospa joku yökyöpeli olis vielä liikkeellä.
 Eesä oli kahenkymmenenviijen kilsan kävely, mikä ei totta tosijaan innostanu yhtään.

Oltiin kävelty lähes puolet matkasta ku sanoin likkakaverille:
- kuule mää en kävele koko matkaa, vaan seuraava talo ku tullee niin otetaan sieltä pyörä lainaan ja ajetaan sillä kotia.
Talo tuli, nähtiin jo kaukaa että talon seinustalla oli pyörä. Talon kohalla oli ohorapelto josta oikasin suoraan talon seinustalle. Pyörä ei ollu lukosa, mikä helepotti huomattavastsi sen mukkaan ottamista. Talutin pyörän pihan poikki ja ku olin mielestäni riittävän turvallisen matkan pääsä hyppäsin sen selekään ja polokasin maantielle misä likkakaveri oli mua ottelemasa.

Tehtiin vuorotyötä polokemisen suhteen, aina ku toine väsy niin kuski vaihtu. Menihän meillä aikaa kuitenki melekosesti ennenku kotikylän kulumille saavuttiin, mut kävellen sitä olis menny vielä enemmän.
Pyörä me piilotettiin yhteen risupusikkoon. Ajatus oli että joku ilta viijään pyörä takasi. Pyöräillään aika liki talua ja jätetään pyörä sitte siihen lähimaille näkyville mistä sen varmasti omistaja löytää.
No se ilta tuli ku päätimmä lähtiä viemään pyörä takasi. Mut se homma jäi tekemättä. Päästiin sen risupusikon tykö johon olimma piilottanu pyörän, joku oli sen sieltä löytäny ja vieny mennessään.
Se homma päätty siihen ja unohin koko pyörän.

Joitaki aikoja tuon tapauksen jäläkeen tulin uskoon, sisäinen elämäni, elämänkatsomukseni muuttuvat täysin. Kaikki se mikä oli ollu tärkijää, menettiki ykskaks merkityksensä. Elämä sai uuden käänteen, vallan toisenlaiset arvot ja pyrkimykset valtasivat sydämen.
Jonku ajan päästä aloin huomaamaan, että aina ku kulijin sen talon ohi, sisimmäsä kuulu ääni joka muistutti siitä pyörästä.
Käytiin pienosta keskustelua:

- Se pyörä.
- Niin, mitä siitä?
- Tulis käyvä sopimasa ja puhumasa se asija.
- Ei kertakaikkiaan mää ny semmosta ala tekkeen.
- No, mut sinähän sen veit, joten sinä sen sovitkin.
- Eikö se vois unohtaa?
- Ei, vaan se on teko joka sun pittää käyvä sopimasa.

Tällästä juttelua kävin tuon tuosta. Se oma ylypeyteni sisälläni nosti päätään, ei sitte millään olis tahtonu alistua siihen että menisin ja sopisin asian. Ylypeyven pikkupirulainen syötti vastaväitteitä ja ehotuksiaan. Millon se sano että jouvut korvaamaan pyörän, eikähän sulla oo rahoja sellaseen. Etkä yhtään tiijä miten talonväki suhtautuu jos meet sinne tuommosta asijaa selevittelleen. Kaikista parasta on ku unohat koko asijan ja annat olla.
Mut uus elämä minusa sano jotta asijaa ei voi unohtaa, eroon siitä pääsee sillä ku selevitän sen.

Niinpä tein sen päätöksen että menen käymään talosa, kävi sitte miten kävi, mut onpahan asija sitte hoijettu.
Tosi kaunis ja aurinkoinen oli se iltapäivä ku nousin viijen linija-autoon. Autosa mietin ja suunnittelin valamiiksi mitä sanosin, jännitys oli aivan kauhia. Maha oli ihan sekasin ja pieni pelekokin tahto olla että mitenkähän täsä käy.
Jäin pois linkkurista talon kohalla ja kävelin soratietä pitkin talon pihalle. Pääsin talon portaille, siinä kohtaa henkäsin syvään ja lähetin rukouksen yläkertaan jotta ny olis tilanne misä saapi autella.

Oven aukastuani en ehtiny juuri päivää sanomaan, ku nainen joka seiso tuvasa sano;
- vanha rouva on tuola yläkerrasa joten voitte mennä sinne, ja viittoili käjellään suuntaan mihin mun tulis kääntyä.
Menin ihan hämilleni että mitäs täs ny teen. Mut aattelin sitte että meenpä vanhan rouvan juttusille, jospa hänen kanssaan asija olis helepoin selevitellä.

Vanha rouva kun näki minut, niin juttua alako tulla samantien;
- Se on tämä meijän elämä ny ollu tämmöstä. Oon asunu täälä vintillä jo jonkin aikaa....
Siihen väliin minä ehätin sanomaan, että ny on tainnu tulla joku väärinkäsitys. Että keneksikän te mua luulette?
-Ettekös te oo sieltä toimistolta?
- No en oo. Ihan omalla asijalla oon.
Kerroin rouvalle mitä mulla asijaa ja hän sano että parempi on ku menen nuoremman isännän juttusille.
Nuorempi isäntä löyty alakerrasta. Kerroin hälle koko tarinan pyörän varastamisesta, sen piilottamisesta ja aikomuksesta palauttaa se lähelle talua.
Olin valamistautunu korvaamaan pyörän jos isäntä sitä vaati. Isäntä arvosti ja kunnioitti sitä että tulin ite puhumaan asijasta, sano että ei tarvi korvata, pyörä oli löytyny kylän kaupan eestä.
Mut vanha isäntä oli ollu tosi äkänen sinä aamuna ku oli huomannu pyöränsä hävinneen seinustalta. Oli vaan tuumannu," siitä olivat ohorapellon halaki tulleet, mokomat."
Olisin pyytäny anteeksi häneltäkin mut isäntä ei sattunu olemaan kotona.

Ku astuin ulos ovesta pihalle ja lähin käveleen kohti maantietä, voi valtavaa sitä vapauden ja riemun tunnetta minkä koin. En ikuna, en koskaan aikasemmin ollu semmosta kokenu. Sillon tuntu kyllä että jalat ei ota maahan.
Jäläkeen päin, vuosia vuosia myöhemmin ku vierailen kotiseuvulla, kulijen ohi tuon talon. Syvällä sisimmässäni nousee valtava kiitos, siunaan ja rukoilen talonväen puolesta.

Jos nöyrtyminen ihimisten eesä on vaikijaa, miten vaikijaa se onkaan Jumalan eesä?
Hän kuitenkin neuvoo ja opastaa meitä nöyrtymään hänen väkevän kätensä alle.
Hän on ylpeitä vastaan mut nöyrille hän antaa armon.

Nöyryys ja nöyristeleminen kaks eri asijaa.

Nöyryys: aitoa ja vaatimatonta, halua sopeutua ja olla kuuliainen.

Nöyristely: yhenlaista ylpeyttä, vääränmoista heikkoutta jossa ihannoijaan avuttomuutta.

 Ylypeys:  heikkoutta, ylimielisyyttä, minäihte elämäni herra.

Nöyrän itsetunto ei ehkä asetu niin herkästi puolustuskannalle mitä ylypijän.











keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Arvaus

Varma kevvään merkki on se ku joen jäälle ilimestyy jäitten lähön merkkipaalu ja alakaa joka vuotinen kisailu siitä kuka arvaa oikijan ajankohan millon jäät lähtee.
 Senverran pitkään on nuita yöpakkasia ollu että paremmin toukokuun loppupuolelle mennee jäitten lähtö.
Mun arvaus on että 21.5. kello 12:21 virtaapi joki vappaana, irrottaen merkkipaalun ja jäät mennee menojaan. Sikälimikäli arvaan oikeen ees päivän tarkkuuvella, saa kokki ostaa mulle litran jäätelyä.
Saapa nähä miten käynee.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Elämä...

Olipa mahtava viikonloppu.
Seurakunnasa vietettiin Lapin alueen helluntaiseurakuntien vastuunkantajien tapaamista. Paikalle kokoontu lähes pari sattaa ihimistä joista suurin osa vapaaehtoistyöntekijöitä.
Vierailevana puhujana oli Vesa Pylvänäinen joka kerto hyvin avoimesti ja elävästi omasta elämästään. Mitä on sairastaa ärhäkkää eturauhassyöpää, miten sen kaiken kivun ja voimattomuuden keskellä voi selevitä.
Jumalan hengen läsnäolo oli todella väkevä. Rukoushetkien aikana oli ihimisiä jotka kokivat paranemista omista kivuistaan. Vesan elämää sairauden keskellä voi lueskella täältä:
http://vesapylvanainen.blogspot.fi/

http://youtu.be/AEgZPupX6jQ

Päivien päätteeksi oli toimiston pöyvälle ilimestyny meille osotettu paketti. Kotona ku avattiin paketti niin sieltäpä ilimesty tälläänen...

Mikki Hiiri tavarat senkun lissäätyy....niitä jo muutama...



torstai 4. huhtikuuta 2013

Tosi tarina

Ookko sää huomannu semmosta että joskus tullee mieleen joku hupasa vanaha juttu, jolle sitte saa naureskella ja hymmyillä pitkin päivää?
Mulle kävi sillaitte alakuviikosta.
Kuulin tarinan eteläpohojanmaalla asuesa, sen tapahtumat liittyy sinne ja on kirijotettu muistiin Jurvan seurakunnan historijaan. Kirijottelen tarinan kirijan pohojalta jotta pysytään tottuuvesa.
Tarinan tapahtumisen aikooihin kirkkoherran virkaa hoiteli Karl Aschol. ( 1808-1831 )

Ascholinista on kansan muistitieto säilyttäny pienen kaskun, joka tulkoon tässä kerrotuksi, ku hänen toiminnastaan Jurvassa ei juuri muitakaan tietoja ole olemassa.
- Kerran kun Kangasalustaan oli tulossa kinkerit- koko kappeli oli silloin yhtenä kinkerikuntana- meni eräs Niemenkylän isäntä, joka oli tunnetusti huono lukija, vaikka oli päässyt kylänvanhimmaksi, Ascholinin luo puhumaan, että tämä päästäisi hänet helpommalla kuuntelussa, koska olisi suuri häpeä, jos pappi julkisesti toruisi häntä, joka oli kylänvanhin. Palkaksi isäntä lupasi Ascholinille vuoden vanhan vasikan.

Pastori, joka oli köyhä mies, vastasi, että tosin oli konsistorin tarkoituksena, että kaikki osaisivat sujuvasti lukea, mutta lupasi kuitenkin tehdä isännälle vain yhden kysymyksen, sellaisen, johon tämä varmasti osaisi vastata. Sovittiin, että pastori kysyisi, mitkä olivat Jumalan kolme persoonaa, ja isäntä vakuutti sen kyllä tietävänsä. Kinkeripäivänä isäntä käski poikansa viedä vasikan hevosella pappilaan ja lähti itse edellä järven jään yli kinkeritaloon.
Siellä pastori kysyi häneltä, kuten puhe oli ollut, jumaluuden kolmea persoonaa. Isäntä varmana asiastaan vastaa: Isä, Pyhä Henki. Auttaakseen oikean vastauksen tulemista pastori kysäisee: " Mihinkäs se Poika jäi", johon isäntä vastasi: " Kyllä poika tulee vasikan kanssa, mutta se on lähtenyt Pyörnin kautta, kun jää on heikkoa".

Mukavaa päivää!

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Haarukkapitsiä

Vuosien varrella kertyy langanjämiä aikalailla.
Yhtä väriä ku ei oo kovin palijua niin joutuu aina vähä miettiin että mitähän mukavaa jämistä keksis tehä. Heräs mielenkiinto kokkeilla miten mahtas onnistua haarukkapitsisen tunikan tekeminen. Mittään valamista mallia ku ei ollu mistä olis kahtonu miten pittää tehä. Malli oli vaan itellä pääsä, joten siitäpä sitä sitte vaan tekkeen.
Alotin työn tekemisen alimmaisesta pitsiraijasta. Jokkainen pitsiraita virkataan ensin erillisenä kappaleena mikä sitte yhistettään aina edelliseen raitaan. Haarukkapitsisä tehhään lenkalenkkejä jotka sitte virkkaamalla yhistettään toisiinsa. Jokkaisen haarukkapitsin jäläkeen on virkattu " simpukkakierros" jota tehesä samalla sai kiinnitettyä haarukkapitsin lankalenkit.
Työn edetesä ylös päin vähensin lankalenkkien määrää että sain tunikasta sopiva kokosen. Lankalenkit vennyy tosi palijo joten aika heleppo oli mallia työstää. Kaula-aukkua ja käjenteitä huolitellesa huomas sen vaikeuven miten palijo pitsi anto myöten. Huolittelin reunat rapuvirkkauksella jotta niistä tuli riittävän napakat.



                                                    
Tämmösellä härvelillä tein haarukkapitsin. Virkkuukoukulla virkataan kaks kiinteetä silimukkaa tuohon lankalekiin jonka jäläkeen härveli pyöräytettään ympäri. Lanka kiertyy reunasa olevan puikon ympäri johon muovostuu lankalenkki. Sitte taas virkataan kiinteet silimukat, pyöräytettään, virkataan, pyöräytettään... niin kauvan kunnes riittävä määrä lankalenkkejä on kertyny härveliin.
http://www.youtube.com/watch?v=kRPSFc8ts_g&feature=share&list=PLC56A2A19803AE913

Lenkit irrotettaan härvelistä ja ne virkataan kiinteillä silimukoilla toisiinsa kii, joko kaks tai yks lenkki kerrallaan, sen mukkaan millasta kuvioo haluaa tehä.
Helemasa tein kaks kerrosta siten että virkkasin aina kaks lenkkiä yhteen, muisa raijoisa virkkasin yhen lenkin. ( kahtoppa ylempiä pikkukuvia saatat huomata eron )

Joulu on taas

 No tottahan se on, että joulu tullee vaikkei tekis yhtään piparitalua, mutta muutama niitä pittää tehä jotta saa näpertämisen vietin tyyvyt...