keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Tulihan se

On sitä pikkusen saanu kyllä ootella ja melekeen ehin jo tuskastummaanki tuon märkyyven ja kosteuven kans. Mut tälle aamua ei tarvinnu tuskailla. Pakkasukko oli saanu jäähyttimensä toimintaan ja kuurannu pihamaan mukavan kohomeiseksi. Pahasti ei ollu tietkään luikkaat ku ehtivät kuivua ennen pakkasen tulua.
Oikeen mukava oli ajella ja ihastella kuulakasta talavimaisemmaa.

Tähän aikaa vuojesta aika outo ilimiö tuola taivaanrannasa. Mitenhän tuota kuvvailis jotta sais maalattua tojellisen tuntusen kuvan siitä miltä se näyttää.
Taivaan ranta helottaa punasenkeltasena. Ilimiö on juuri ja juuri jaksanu nousta lähes puoleksi näkyville. Erikoista siinä on se, että vaikka se paistaa kaiketi yhtä kirkkaasti ja saman suurusella lämpömäärällä ku kesälläki, nii se ei ota silimiin.
 Liekkö se tuo pakkasilima tehenee sen että suodattaapi jotenki sätteet? Joku mua viisaampi ja asijaa tutkinu tieteisinsinööri saattas osata antaa oikeen hyvän laajakatseisen selityksen siitä, miten auringon lämpöenergia on kehittyny, miten se vaikuttaa ja mikä siihen vaikuttaa.
Pittää jäähä oottelleen jospa jostaki joskus osus jonkulainen artikkeli silimiin kyseisestä aiheesta.

En sillä sano että asija mua kauhijasti kiinnostas. Ettimällä ettimään en jaksa alakaa tietua ja vastausta, oon liijan laiska semmoseen, tai en laiska, mut puuttu vissiin se intohimo tuota aihetta kohtaan. Oon kuullu että jos johoki asijaan on intohimo nii sitähän ettii ja tekkee kaikkensa sen etteen jotta sen saavuttaa ja siitä asijasta voipi sitte iloita ja nauttia.
No yks hyvä esimerkki on kahavi. Aivan mahottoman ihania makukahaveja löytyy yhestä kahavikaupasta. Jo se, että kahavikaupasta ostetut pienet kahavipussukat ku lattoo kaapin hyllylle, aiiihhh..ihanaa sitä tuoksua mikä niistä tulleepi.
Joka pussi tuoksuu tietysti sille mitä maustetta kahavin sekkaan on laitettu.  Carmen purlee on ehoton suosikki, toinen makuelämys mihin oon tykästyny on Blueberry Cream, nams...nams.. Itekki voi tehä makukahavia esim. ku pirahuttaa pikkusen kaartemummaa kahavinsakkojen sekkaan, tuoksuu ja maistuu joululle. :)

Intohimoahan saattaa tuntia tekemäänsä työhön tai johonki harrastukseen. Mukavaa se myös parisuhteesa ku ykskaks iskee se hallaamisenhinku ja pusuttelun tarve.
Intohimoa saattaa syntyä sillonki ku vanaha autonromu alakaa yskimmään ja sanomaan irti työsopimustaan. Lähet autokauppaan kiertelleen ja kahtelleen, auta armias jos et oo varautunu ja valamiiksi puhunu kotona asijaa, (suinpäin ei autua osteta.)
 Kaupasa ku iskee se intohimo saaha just se tietyn värinen ja mallinen auto nii kaikkensahan siinä saa tehä ettei sitä siltäseisomalta osta.
Ainaki pittää yhen yön yli miettiä.

No ny se ilimiö nousi näkösälle kokonaan kellon ollesa 10:50, tästähän tuli aurinkoinen päivä.

Mitäpä sitä muuta?? Ei varmaan tällä kertaa tään kummempia.

Mukavaa päivää!

lauantai 24. marraskuuta 2012

Sattaa..sattaa...

Perin vetistä on ollu tuo ulukoelämä viikon ajan. Lumet on sulannu tyystin, kostijaa, märkää ja pimijää. Se on kaamos. Mut ei hätiä mitiä, ohan meillä kynttilöitä, pientä valoa pimeyven keskelle.

Tännään oli kirpparipäivä. Lähettiin kokin kans ennen puolta päivää käväsemmään kierroksella. Ei meillä mittään ostettavvaa ollu, mut kiva oli yhesä lähtiä ku sattu olemaan molemmilla aikaa.
Harvoin sitä semmosta kirpparikierrosta taitaa tehä ettei mittään mukkaan tarttus?
Kokki löysi kuus kappaletta lasisia asetteja jotka oli vielä alakuperäsesä kaupan paketisa. Hyvän kokosia, lautasen halakasija on 18 cm, mahtuu suurempiki kakkupalanen.

Perin rauhallinen ja mukava päivä säästä huolimatta. Iltasella käväsi vieraitakin.

Mukavaa viikonvaihetta!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Päivän herkkuhetki

 
Satteisen ja sumusen päivän piristys
mini rinsessakakku.
(työkaverilla oli ollu synttärit )

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kirkosa

Kirkon penkki tuntuu aika kovalta, puinen ku on iliman minkäänmoista pehemustetta. Istun kirkkosalin etuosasa ootellen tillaisuuven alakamista.
Kahtelen vähä ympärilleni ja silimäilen kirkkoon saapuvia ihimisiä että mahtaako näkyä tuttuja naamoja. Ohan heitä sielä muutamia.
Yks kaks silimäni ossuu yhteen ihimiseen. Hän istuu toisella puolen käytävvää misä ite oon. Hän istuu yksin. Hänen olemuksessaan on jotakin surullista. Siinä kahtellessani häntä, mieleeni nousee tietty kuva mikä kertoo jotakin kyseisestä ihimisestä, kuulen hiljaisen äänen sanovan:
- Mene tuon ihimisen luo ja sano hänelle: Jumala tuntee ja tietää tarkalleen sun elämäs ja hän rakastaa sua valtavasti.

Sydämeni ottaa muutamia ylimääräsiä kierroksia, tuumin ja mietin että mitähän tämä taas on. Kurkkaan vielä sinne päin misä tää ihiminen istuu, sielä hän on edelleen. Kuva ja kuullut sanat pyörii mielesä.

Tillaisuus alakaa.
Alusa laulettaan muutamia yhteislauluja joitten sanat heijastettaan valakokankaalle että kaikkien on heleppo osallistua. Alakusanat ja rukkous ku on pijetty laulettaan jälleen.
Tillaisuuvesa on usijampi pappi jotka käyttävät puhheenvuoron, välillä aina laulellaan.

Puhheitten aikana ehin miettiä monen monta kertaa että misähän välisä minä tuon ihimisen luo menisin tai menisinkö ollenkaan. Jospa se kaikki mitä mieleen tuli onkin vain mun omia aatoksia.
Näitä miettiessäni mennee papin puhheesta osa vähä " sivusuun" mut pysyn kuitenki kii aiheesa mistä hän puhelee.

Lopulta havahdun siihen ku pappi sanoo että rukousavustajat voivat tulla ja jos joku on saanut jotakin sydämelleen voipi sen kertoa. Nousen ja meen toisten rukousavustajien kans etteen korokkeelle.
Vuorollaan jokkainen avustaja kertoi jos oli saanu jotain sydämmelleen tillaisuuven aikana.
Kerroin toisen asijan minkä näin, mut tätä ihimistä koskevaa asijaa en kertonu. Jäin oottammaan että miten se etenee vai unohanko koko jutun.

Rukouspalavelu alako. Pian kirkon käytävälle oli syntyny pienonen jono ku ihimiset oottivat vuoroaan päästäkseen avustajien luokse. Rukouvavustajia oli onneksi senverta palijon ettei mahottoman pitkää aikaa tarvinnu kenenkään ootella.

Olimma juuri lopettanu rukoushetken, kahtelin että vieläkö se ihiminen istuu penkillä. Vielä istu, mut samasa hän nousee ja lähtee. Mulle tuli ajatus että nyt jos koskaan on mentävä hänen luokseen tai sitte jätät koko asian.
Tein sen valinnan että jätin. Aattelin että koko juttu oli mun ommaa ajattelua eikä se ollut Jumalalta saatua.

Ihiminen ei kuitenkaan poistunu kirkosta vaan hän vaihtoi paikkaa, meni juttelleen jollekkin tuttavalleen. Hetken päästä hän seisoo käytävällä lähestulukoon mua vastapäätä, nousee korokkeelle ja tullee meijän etteen.
Hän sanoo hei, johon vastaan, että siinähän sinä olet.
 Kerroin hänelle sen mitä koin tillaisuuven alusa, millasen kuvan näin ja ne sanat mitä kuulin.
Hän purskahti itkuun ja kertoi että se on juuri näin; - istuin tuola penkisä ja aattelin että Jumala on hylännyt minut, ettei minusta ole mihinkään. Hetkisen siinä juttelimme jonka jäläkeen rukkoiltiin ja siunasin häntä. Sain sanua hänelle ne sanat: Jumala tuntee ja tietää tarkalleen sun elämäs ja hän rakastaa sua valtavasti.

Tuona iltana kirkosta lähti ainakin kaks ilosta ja onnellista ihimistä.
Ehkäpä seuraavalla kerralla uskaltaisin olla rohkeempi ja tehä sen mitä koen, enkä jättäs ihan viime tinkaan.





sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Neuleharppu


Päivän kunniaksi, Onnittelut isälle ja lasteni isälle. :)

Kokki sai mut innostummaan neuleharpusta. Ensin kahtoin netistä millanen härveli se mahtaa olla. Vaikutti perin mielenkiintoselta joten tilasin itelleni ihan ikioman harpun.
Mun neuleharppu on puinen, 60cm x 6 cm kooltaan. Pienet puiset tikut jotka on pystysä ovat n. 3 cm korkeita. Harpulla voi tehä joko niin, että käyttää molempia reunoja samalla kertaa jolloin syntyy yhtenäinen " levy". Soppii hyvin esim. kaulahuivin tekemisseen.
Jos haluaa tehä pyöröneuletta, sillon käytettään vain yhtä reunaa ja kierretään harppua ympäri. Valamistuva työ valuu alas harpun keskellä olevata aukosta.
Varsinainen " neulomien" tapahtuu siten, että lanka pujotellaan tikkujen ympäri vuorotellen ylä- ja alarivistä. Aina ku kierros vaihtuu, langan tullee mennä ristikkäin edellisen kierroksen langan päällä
Kun kierros on kierretty, nostettaan tikun ympärillä olevista lankalenkeistä alempi lenkki ylimmän yli. Langan nostamisseen voi käyttää virkkuukoukkua tai jotaki muuta välinettä millä saa heleposti langan nostettua.

Jokkaiseen tikkuun jää yks lankalenkki. Sen jäläkeen taas pujotellaan lanka toiseen päähän työtä ja nostellaan koukulla alempi lankalenkki ylimmän yli. Näitä kahta työvaihetta toistettaan niin kauvan kunnes huivi , tai mitä ny sitte tekkeekään on riittävän pitkä. Heleppua ku heinän teko. :)

Pikkusen on vielä harijottelemista neuleharpun käytösä mutta kyllähän tuo eka harijotuskappale ihan huivia muistuttaa. :) Lanka oli tuollasta että siinä väri vaihtuu ihan ihtestään. Lanka loppu kesken joten huivista ei tullu kovin pitkä mut eiköhän tolle käyttäjänsä löytyne.
Neuleharpulla tullee tosi pehemonen ja joustava neulos. Palijo vaikuttaa ulukonäkköön se millasesta langasta tekkee. Pörrölangoista tullee karvasen näkönen, kiiltävistä helemiäslangoista saa neuleeseen juhulan tuntua. Langoisa löytyy valinnan varraa jokkaisen makkuun. Mielikuvitus ja luovuus ovat  hyvät apuvälineet neuleharpun ja koukun lisäksi.


perjantai 9. marraskuuta 2012

Tokaluokkalaiset Santeri ja Jussi olivat lekkinneet Santerin kojin takapihan lähellä olevasa mehtäsä monen monet kerrat. Yks mieluisimmista leikiestä oli sotaleikki misä juostaan mehtäsä ja yritettään ampua toisiaan leikkipyssyillä. Oli pojilla mehtäsä majakin jota he aina sillon tällön rakentelivat, haaveena saaha se joskus valamiiksi. Taas kerran pojat olivat menneet mehtään.

Jonku ajan päästä pojat juoksee mehtästä ihan häjissään ja ennenku Sanateri ehtii kunnolla ovesta sisälle nii jo huutaa:

- Isä, soita palokunta heti!

Santerin isä ihimettellee että mikäs homma tää ny on, miksi palokunta pitäs soittaa. ?

- Me oltiin tuola mehtäsä ja kokkeiltiin saahaanko yhtä vanahaa kuivunutta kantua palamaan. Ja ny sielä pallaa koko mehtä. Soita se palokunta, jos et soita niin soitan ite, Santeri sellitti hättääntynneenä.
Naapurin Jussi seiso vieresä naama kalapiana, tärisi ja vapisi niin peloissaan ettei saanu sannaa suustaan.

Siinä vaiheesa Santerin isä meni kahtommaan ikkunasta että mahtaakohan poika puhua totta ja tottahan se oli. Mehtä oli harmajana savusta ja sitä nousta tuprusi aina vaan lissää. Isä soitti palokuntaan ja lähti  samantien mehtään kahtommaan millanen palo sielä on ehtiny jo tulla.

Pojat olivat tosijaanki tuikanneet kuivan kannonkäppyrän tulleen. Ehkä sen kannon sammuttaminen oiski vielä pojilta onnistunu, mutta ku kantua ympäröi joka puolelta lähes metriä korkija vanaha heinikko. Siihen heinikkoon oli tuli tarttunu ja ny se levis ja roihus pienellä peltoaukiolla aika vauhikkaasti muutaman vuojen vanahojen männyntaimien keskellä.

Kovin suuri ei peltoaukio onneksi ollu joten palokunnan tultua paikalle tuli saatiin aika nopijasti sammutettua. Mittään suurempaa vahinkua siinä ei päässy tapahtuun, paremminkin tais olla hyväksi kasvavalle mehtälle että aluskasvillisuus " kulotettiin"

Palopäälliköltä ku kysyttiin että mitähän tästä ollaan velekaa, hän kahteli sitä mehtäpaikkaa ja tuumas että taitaapi olla omistaja tyytyväinen ku ei oo roskaheinät kasvamasa. Laitettaan pojat illaksi vahtimmaan aluetta nii eiköhän siinä oo heille riittävästi maksua. Ei he toista kertaa taija kokkeilla kannon sytyttämistä, taisivat pojat senverran eka yrityksestä säikähtää.

*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*xx*

Mietitäänpä hetki noita poikia.
Ku he juoksivat sisälle, molemmilla oli hätä, miten he reakoivat isän eesä?
Toinen uskalsi luottavaisin mielin kertua asijan ku tiesi että se on mun isä jolle kerron.
Naapurin poika taas pelekäs ja vapisi, ootti kai rangaistusta?

Millanen mahtaa olla tilanteesi Jumalaa aatellen? Onko hän sinulle isä, jolle voit kertua kaiken hätäsi ja tuskasi? Vai ootko kuten naapurin poika, pelekäät ja täriset hänen eessään, mitähän tästä kaikesta seuraa?



lauantai 3. marraskuuta 2012

Pyhäinpäivä...muistelun päivä...

Hyvisä ajoin monet ovat ostanneet hautakynttilöitä ihan tätä päivää varten ja ovat vieneet niitä palamaan läheistensä hauvoille. Onhan tännään vainajien muistopäivä. Tottahan on se, että läheiset ja rakkaat pois menneet ihimiset käyvät mielesä palijo enemmän kuin yhen kerran vuojesa vainajien muistopäivänä. Ku nyt tällänen päivä sattuu olemaan niin muistelempa minäkin kahta ihimistä jotka olleet elämässäni tärkeitä ja rakkaita, anoppi ja appiukko.
Appivanahemmilla ehti kertyä yli 60 vuotta yhteistä elämäntaivalta.
Appiukon käsisä puupalaset muutti muotuaan. Hänellä oli taito löytää puupalasten sisältä koriste- ja käyttöesineitä. Appiukko oli varustettu hyvällä huumorilla, hänen kanssaan oli heleppo tehä hommia. Puutarhayrityksen aikoihin hän oli usein auttelemasa meitä. Yks tilanne mulla jääny mieleen. Olimma apen kans kasvihuoneella siirtelemäsä kukkalavoja  huoneesta toiseen. Kukkalavat oli suhteellisen painavia ku ne oli tehty puusta. Appi tuumas  kerran siinä lavoja kannellesa, että sitä mää vaan ihimettelen, että millä lihaksilla sää tyttöraukka näitä kannat ku käsivartes on ohkaaset ku heinäseipähät?
Appiukko oli syntyjään Kauhavalta ja hänen puhheensa oli niin levijää ja hyvällä huumorilla höystettyä, että sitä oli tosi mukava kuunnella.
Kerran oltiin juna-asemalla oottelemasa junnaa. Poika oli sillo muutaman vuojen ikänen. Juna ku tuli nii poika huuti; Nysse tuloo! Siihen appiukko sano tyytyväisenä, on se komijaa ku poika ossaa puhua oikijaa puhetta.
Anoppi tykkäs tehä käsitöitä niin pitkään kun terveyttä riitti. Häneltä syntyi sukat ja virkatut sängynpeitteet. Nuorena ollessaan hän teki ristipisto- ja merkkaustöitäkin.
Ensimmäinen yhteinen matka anopin kans oli rasvareissu Ruotsiin. Ei me kahestaan sinne menty vaan linia-autolla isommalla porukalla. Se oli sitä aikaa ku Ruotsista sai halavalla voita.

Anopille olivat hengelliset laulut rakkaita ja sydäntä lähellä.  Vielä sillonkin ku hän ei ite pystyny ennään laulammaan hän pyysi joskus että laulasin hänelle.
Tein pyyheliinatelineeseen suojaliinan anopilta saamastani mallista.
Ennen kuolemaansa appiukko anto mulle santpaulian lehtiä. Laiton ne sillon purkkiin, nyt niitä on kahesa purkisa ja kukkivat parasta aikaa. Appiukko juotti omille kukilleen kahavia, sammaa konstia minäki oon käyttäny. :)
Siinä ne on perintö kiikkustuolit. Puinen tuoli ( vihierijä kiikkustuolinmatto ) on kulukenu meijän matkasa yli 30 vuotta. Se jäi meille siinä vaiheesa kun appivanahemmat muuttivat puutarhalta ommaan asuntoon. Kiikkustuolin he olivat saaneet kyläläisiltä tuppaantulijaislahajaksi 1962. Rottinkituoli tuli viime kesänä perintönä sen jäläkeen ku anoppi sai kutsun taivaan kotia. Ny meillä ei tuu tappelua siitä kumpi saa istua kiikkustuolisa ku niitä on kaks. :)
Jätitte hyvät ja kauniit muistot siitä että rakkaus kestää. Kiitos teille.






Joulu on taas

 No tottahan se on, että joulu tullee vaikkei tekis yhtään piparitalua, mutta muutama niitä pittää tehä jotta saa näpertämisen vietin tyyvyt...