Niinpä se kesä on taas takanapäin ja ootellaan talavia. Pitkään on ollu lämmintä ja märkää, vieläki on kartanolla paikkapaikon pieniä lätäköitä jokka on jäätyny yöpakkasilla. Mukava ku on pikkupakkanen, keli on kuulas ja raikas. Ennen pakasten tulua kerräilin kartanolta kukkia talteen. Pelakuut ja Keijunmekot nostin porstuaan, Sitte ku alako olla pakasen puolella päivälläki siirsin pelakuut vintille. Keijunmekon toin tuppaan kukkavalon alle. Saapa nähä miten se siinä viihtyy. Ainaki vielä se on mukavan punasena pysyny. Verenpisaraki innostu valon alla kukkimmaan.
Osalle kukista talavikausi on lepoaikaa, kuten pelakuut. Ne on viihtynneet vinttikamarisa aika hyvin, sielä on lämmintä kuutisen astetta. Taisin viime talavena käyvä yhen kerran antamasa niille pikkusen vettä. Kevväällä sitte leikkaan ne ja nostan ensin porstuaan ja ilimojen lämmetesä vien kartanolle.
Lepo on ihimisellekki tärkiä asija. Jos ei tajua pysähtyä ja levätä, vaan painaa menemään elämäänsä satasella, tai pahimmasa tappauksesa yli satasella, niin eihän semmosta rääkkiä kenenkään keho kestä. Ei ihiminen oo ropotti. Ihiminen vässyy ja uupuu, tullee se pöönautti, työuupumus hienommalla nimellä sanottuna. Se on vakava asija. Siitä toipuminen saattaa viijä vuosia. Siksipä pittää muistaa levätä.
Entäpä jos sisin on levoton ja rauhaton. Puuttuu niin sanottu syvämmen rauha, joka pittää palanssisa koko elämää ja antaan oikeesti levätesä levon. Rauhaton ja levoton sielu tarvii tietysti sellasta ravintua mikä poistaa rauhattomuuen ja levottomuuen. Ei Jeesus turhaan sanonu; " Tulukaa mun tykö kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin mää annan teille levon." Syvämmen rauha, se tietosuus että mua rakastettaan semmosena ku oon. Tietosuus, että minut on sovitettu ja armahettu synneistäni, se jos mikä antaa levon ja tuo rauhan. Siinä saa olla ja levätä, Jumalan kämmenellä, kuten laulusa sanotaan.
Levätään ja nautitaan elämästä, talavellaki.
