torstai 31. lokakuuta 2013

Tästä puhutaan, se puhututtaa, hämmentää, ärsyttää, muuttaa..

 Yks aamu katoin telekusta aamu tv;n lähetystä. Teologiaa opiskeleva muusikko Kari Peitsamo ja Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo puhuvat uskosta ja uskooontulosta. Areenasta voipi kattua koko haastattelun jos kiinnostaa. http://yle.fi/uutiset/uskoon_tulemiseen_liittyy_myos_hapean_tunteita/6904096

Eletään mielenkiintosta aikaa.
Eipä viistoista  vuotta sitte telekkarista tullu juurikaan ohojelmia misä kerrotaan ja puhutaan uskosta, uskoon tulemisesta. Nyt, tänä päivänä se on aihe joska puhutaan kaiken aikaa. Sen huomaa tuola sättijuttelusakin. Lähes joka kerta ku sielä käyn niin juttua on uskosta tai uskonnoista, tavalla tai toisella.
Toiset kritisoi, haukkuu ja pittää suurta meteliä siitä ettei Jumalaa oo olemassakaan. Pitävät uskovaisia täysin idiootteina, kaiken pahan ja sodan alulle laittajina.

Toiset sanovat uskovansa Jumalaan olematta kuitenkaan uskovaisia. Heidän kaltaisiaan on valtava määrä, ehkä enimmistö sättäilijöittenki joukosta. Saatetaan käyvä kirkosa kerran tai kaks vuojesa, ainaki jouluna.
Sen lisäksi pakollisia käymisiä ovat häät ja hautajaiset. Siihenpä se monen " uskovaisuus" sitte jääkin.

Tuosa haastattelusa kirkkoherra Teemu Laajasalon mielestä luterilaiseen teologiaan ei kuulu sellanen ajattelu että ihimisen tarvis tulla jotenkin uskoon vaan kasteessa uudestisynnytään, toisin sanoen tullaan uskoon.
Tällänen ajattelu on todellakin luterilaista teologiaa, ihimisen mietiskelyn ja tuumailun aikaan saamaa. Ei pidä ottaa sitä raamatun sanana. Vaan ottaa ite raamattu kätteen, lukia ja tutkia mitä raamattu siitä sannoo, mitä kaste on, kenelle se kuuluu, mitä siinä tapahtuu.

Se mitä Laajasalo sanoo että  uskon kriteeriksi ei tulis asettaa varmuutta tai tietämistä vaan enemmänkin luottamusta ja toivomista. Sitähän usko ensisijaisesti on: " Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy". Heb. 11:1
Kuitenki uskoon tulosa, uudestisyntymisen kokoemisesa Pyhä Henki tullee asumaan ihimisen sydämeen ja tojistaa yhesä ihimisen hengen kans että olet Jumalan lapsi.

"Hänessä on teihinkin, sittenkuin ollitte kuuleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen joka on meidän perintömme vakuutena, hänen omaisuutensa lunastamiseksi -- hänen kirkkautensa kiitokseksi. Ef. 1: 13-14

"
Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia." Room. 8:16

Enemmän tulis ihimisten lukia ite raamattua, tutkia mitä sielä sanotaan ja uskoa lukemansa. Kuin luottaa siihen mitä piispat ja papit puhhuu teologiansa kautta.

"
Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.Matt. 22:29

 Aurinkoisen mukavaa syystalvipäivää!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Muutama sukkapari








Pitkästä aikaa innostuin tekkeen kirijokuviollisia sukkia. Poika toivo värikkäitä sukkia.
Samalla kuviolla tein siniset sukat poijanpojalle.


Konttikuvion neulominen poikkeaa tavallisesta neulomisesta aikalailla tekotapansa takia. Jokkainen pieni nelijö kudotaan erikseen eestaas neuleella. Neulominen on hieman hittampaa kuin esim. resorin neulomien. Kuviosta syntyy tosi eläväinen mitä usijampaa väriä käyttää.
Pitsikuvioisten sukkien  ( valoko-lilaraitaset) malli on heleppo. Perusneulosta kaks nurin kaks oikeen. Kuvijo syntyy kavennuksista ja langankierroista.
1-3 kerrokset 2 o, 2 n
4 kerros; langankierto 2 yhteen, 2 n , langankierto 2yhteen, 2n.... kierros loppuun.
5-7 kerroket 2o, 2 n
8 kerros; 2 yhteen langankierto, 2n, 2 yhteen langankierto, 2n... kierros loppuun.
Toistetaan 1-3  jne..jne..

Sulla tarvetta sukista? Jos on nii laitappa viestiä maruella@netti.fi

lauantai 26. lokakuuta 2013

Lauvantaita

Taisi tehä talaven.
Lunta on sattaa tuprutellu siihen malliin että maa on kutakuinki valakonen. Välillä on satanu räntää, välillä vettä, pakastanu ja sulannu, perin luikkaaksi on saanu kelit.
Yks aamu oli autokin kuorrutettu läpinäkyvällä kovalla kuorrutteella. Alijäähtynyttä vettä sato nii sehän jäi auton ikkunoihin ja pelteihin kii ku täi tervaan.
 Oli muutes lujasa saaha ikkunat puhtaaksi.
Seuraavaksi aamuksi laiton sisätilalämmittäjän päälle niin johan lähti jäät ikkunasta heleposti.

Päivä on menny lorvailun merkeisä. Aamulla meinas olla pää niinpalijo kipiä että piti pari ibumaxia heittää nassuun. Hyvät päivätirsat siihen päälle nii kyllä helepotti.

Pikkuneitit ovat tulosa yökyllään joten siinäpä se tämäkin ilta mennä hujahtaa mukavasti.

Mukavaa viikonloppua!

tiistai 22. lokakuuta 2013

Elämästä ja kuolemasta

 Viime päivien ajatukset on pyöriny ihimiselämän yhen kipeimmän asijan ympärillä. Kuolema, miten erilainen se voikaan olla. Yhtäläsistä kaikesa kuitenki on suru, ikävä ja kaipaus jotka ovat tunnetiloja mitkä koetaan ja läpi käydään. Kuolema voi olla kaunis tai kauhea. Kaks konkreettista esimerkkiä eletystä elämästä jotka minua puhutteivat voimakkaasti.

 Mies makaa sairaalan sängyllä tuskaisena, ahdistuneena. Kuoleman koura on kiertänyt otteensa  hänen riutuneeseen kehoonsa sellaisella voimalla että miehen viimeiset hetket ovat käsillä.
 Mies on koko elämänsä ajan vältellyt hengellisyyttä, Jumalan  läheisyyttä. Kieltänyt hänet tietoisesti, pilkannut ja halveksinut.
-Polttaa, polttaa, huutaa tuskainen mies.

Hoitaja saapuu huoneeseen, näkee miehen silmissä pelonsekaisen kauhun. Yrittää rauhotella miestä jutellen lempeästi, hiljaa mielessään hän rukoilee miehen puolesta.
Samasa hetkesä kun hän aloittaa hiljaisen rukouksen mies kääntyy hoitajaa kohti ja huutaa;
- Liijan kirkasta, liijan kirkasta, mee pois, mee pois. Mies yrittää nostaa kättään peittääkseen sillä silmiään näkemästä kirkkautta.
 Hoitaja perääntyy ja lähtee huoneesta hyvin surullisena miehen puolesta. Valo ja pimeys kävivät taistelua miehen sielusta, mies oli valintansa tehnyt.

Kuoleman paulat piirittivät minut,
tuonelan ahdistukset kohtasivat minua;
minä jouduin hätään ja murheeseen. Psalmi 116 : 3

Nainen makaa sairaalan sängyllä sairauden runtelemana. Kuolemankoura kiertänyt otteensa hänenkin kehoonsa siirtääkseen hänet tästä ajasta rajan toiselle puolen. Naisen olemus on levollinen ja niin rauhallinen. Hetkeksi hän havahtuu vielä tähän aikaan, huulien välistä kuuluu heikko kuiskaus, kiitos Jeesus.
Naisen elämässä hengellisyys, usko Jeesukseen on ollut kantava voima koko elämän. Hänelle ei tapahtuisi mitään etteikö Jumala sitä tietäisi.
Yhdessä he ylittävät kuoleman virran ja siirtyvät iankaikkisuuteen taivaan majoihin.

Jeesus sanoi hänelle: " Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää vaikka olisi kuollut.
Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Joh. 11: 25-26

Jokkainen ollaan kerran siinä hetkesä että kuolemankoura tarttuu kiinni. Pimeys vai valo? Kuolema vai elämä?

lauantai 19. lokakuuta 2013

Ystäväni muistolle


Makaan sänkysi vieresä olevalla sohovalla
kuunnellen happiviiksien suhinaa,
happilaitteen tasasesti toistuvaa jympsähtelyä
yön hiljaisina tunteina.
Kerroit eka kertaa kuullessas jympsähtelyn ihimetelleesi;
- Kuka hakkaa halakoja keskellä yötä?

Muisteltiin ensitapaamistamme.
Misä se olikaan?
Samoisa seuroisahan me toisemme nähtiin.
Mieleen nousee naurusi, riemullinen heleä äänesi;
- Kiitos Herralle, kyllä kaikki järijestyypi.

Katselen käsiäsi.
Nyt ne niin pieneksi, hoikiksi käyneet,
jotka ennen olivat voimakkaat ja lujat
hieroessasi kipeytyneitä selekälihaksiani.
Pehmittelit harteiltani kovia muhkuroita,
joita oli päässyt nahkani alle syntymmään.
 
Ovat hieman viileät, laitetaan hanskat käsiisi
että hieman lämpenisivät nuo
työnsä tehneet ahkerat kädet.
-Tuo vinkura sormi, ei se taho ennään
totella eikä mennä omalle paikalleen.
Autan pikkurillin löytämään oman paikkansa
se kun niin tahtosi samaan sormeen
nimettömän kanssa.

Työsi lomasa soljui puhe kuin
keväisten purojen lorina.
Kerrottiin elämämme tarinaa
puolin ja toisin.
Naurettiin samoille asijoille.
Elämästä, siitä me juteltiin.

Havahdun unestani ääneesi;
- Oih, kiitos, kiitos Jeesus.
Niin levollinen ja rauhallinen on hetki.
Aivan kuin käsin voisi koskettaa
sitä, mitä sinä jo hengessäsi näät.
Minulle tuli ikävä, taivasikävä.
Nukahdat, niin minäkin,
meijän yhteinen yö.

Kävin luonasi viimeisenä iltanasi,
tiesitkö sen?
Hetkeksi, niin häilyvän pieneksi hetkeksi
silmäsi avautuivat kuin sanoen,
kiva kun kävit, minä menen.
Olit monta, monta askelta
lähempänä kotia mitä silloin
ku luonasi yötä olin.

Sain siunata sinua
ja toivottaa sulle
hyvää kotimatkaa.
Seuraavana päivänä
olit jo kotona.

Kiitos ystävyydestäsi!




torstai 17. lokakuuta 2013

Lukutoukaksikos oon muuttumasa....

Perin harvinaista mulle että innostun lukkeen kirijoja niin että kahesa kuukauvesa on kaks kirijaa luettuna ihan loppuun asti. Liekkö vaihevuosien tuomaa oireilua, tai ihan oikeesti sisäinen olemukseni on muuttamasa muotuaan, muuttuen lukutoukaksi. Lukeminen on yks niitä juttuja,( ei voi ees harrastukseksi saunua) jota perin huonosti oon toteuttanu. Kirija per vuosi on ollu mun lukemistahti, jos sitäkään.
Kokki lukkee tosi palijo. Tuo mullekki  toisinnaan kirijan että katoppa, saattas olla semmonen että tulis luettua. Hänen tuomansa oli tämäki kirija jonka viimeksi sain luettua.
Aika erikoinen kirija nykymaailman keskellä. Rakkaustarina vallan erilaisesta ympyröistä katottuna. Omaperäsellä tavalla kirijotettu aika kipeestä ja vaikijata aiheesta. Herätti kyllä monenlaisia ajatuksia.
Taivaslaulu kertoo nuoren lastadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.
9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa,
mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi.
Seuroissa naiset katsovat ensin vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.
Pauliina Rauhalan esikoisteos on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta.
Taivaslaululla on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Aalla alakavaa

 Viime viikoalla naamakirijasa sivulleni ilimesty niin hauska ilimiömäinen riimittely että päätinpä laittaa sen tänne.
Ideana oli kaverille annettu kirijain , minä sain kirijaimen A. Kaverini saivat keksiä aalla alakavia sanoja jotka liittyvät minnuun. Tää versio keksityistä sanoista oli aivan huippu.

 Ahaa, aan antoivat. Ahkeran, aurinkoisen, arvokkaan askaroivat avuliaat aloittajat. Antaa avaus aivan aidon ailahduksen armaastani, arveluttaa ainoastaan alkeellinen asioiden asettelu. Antakaas aikaa, annanhan ammalleni, Aulikille aalla alkavaa asiaa ajatusteni arkistoista...

Alkaen ammoisista ajoistani aina auliisti apetta amma annosteli, avusti ansiokkaasti alkuun. Ammeeseeni antoi aallot, askarteluihini ainekset. Arjen askareet ahkerasti ahersi, antaen aina apua ala-asteella aapiskukkoa avatessani. Alkoiko aivastuttaa, amma antoi aspiriinia, asfaltti-ihottumaan asiaankuuluvaa apua.

Allekirjoittaneen alkaessa ajattelemattomaksi, asettui auktoriteetikseni Aulikki Anteron aisaparina. Antoivat aatteillaan asiallisen asetelman aikuisuuteen, ajattelemisen aihetta ajoittain ajattelemattomasti ajalehtiessani. Abiturientiksi aikoessani, aivotyötä askaroidessani, aina ammensivat apuaan. Ainevalintoja arvuutellessani amma asiantuntevasti avusti aktiiviseen asennoitumiseen, ajanmukaiseen ajatteluun.

Alkaessa ajanjaksoni armeijassa, amma antoi alaikäisensä aikuistua. Alokkaana aloitin, aivan! Aulikin ja Anteron antamien asenteiden avulla aliupseerikouluun astelin. Aina amman ajatuksissa arvatenkin: "Ai ai ai, aaluvani armeijan ankeassa arjessa!" Ahahah, ankeassako? Ammaltani adoptoimalla ahkeralla asenteella, aatelisen auktoriteetilla, ankarana alikessuna alokkaita ahdistelin.

Aulikki antoi ajatustensa asettua, aaluvansa aikuistui. Armeijasta ansiomerkit ansainneena astelin avioliiton alkuun.

Avioituessani amma alkoi aviopuolisoni anopiksi, arvokkaasti asennoitui asemaansa. Avioliittoni aamun avartuessa aamupäiväksi, alkoi asunnossamme armoton akkavalta. Aulikki antoi apua alaikäistemme alkaessa ahdistaa, asuntomme aikuisten altistuessa ajoittaiselle apaattisuudelle.

Aikamoista...

Ammani, aivan anpeliivöpöl, armeliaisuuden ammattilainen. Aivoituksiltaan ainutlaatuinen. (Auton ajajana ajoittain arvaamaton.)

Äitini mun

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Iäksi mieleen jääny pontso

Mahonkohan olla kahentoista ku kulijin äiteen mukana  kutomapiirisä. Kutomapiiri kokkoontu siihen aikaan Kauppilan isosa tuvasa. Tuvasa oli usijammat kangaspuut. Oliha se melekosta pulinaa ja pauketta ku samalle iltaa sattu joka puitten ääreen kutoja ilimestymmään. Se oli semmosta sosijaalista kanssakäymistä, yhenlaista " terapiaa" ku arkisista askareista emännät keskenänsä raatasivat.
 Äitee kuto shaaleja ja pontsoja. Mää sain puolata lankoja puolille ja se oliki tosi mukavaa hommaa.
 
Jokkainenhan kai tietääki mut sanonpa kuitennii. Kangaspuilla  ku kujotaan, kutopa sitte mattoja, poppanoita tai pontsoja, aina ku alottaa uuven tekemisen samalle loimelle, niin eellisen ja uuven välliin jätetään 15- 25 cm matka lointa vappaaksi. Loimen välliin voi pujotella vaikkapa sanomalehen sivuista taitellun paperin tai voihan se olla vaikka pahavilaatikosta leikattu pahavinen soiro.
Valamiit työt irrotettaan toisistaan katkasemalla loimi välipaperien keskeltä, jolloin jokkaiseen työhön jää loimenpäät senverta pitkiksi jotta ne voijaan solomia

 Äitee oli nostanu kolome pontsoo pöyvälle jotta ne leikataan irti toisistansa. Minä sain sakset kätteen ja siitäpä vaan leikkomaan. Välipaperien välistä oli heleppo leikata suhteellisen suoraan, paperin reuna ku toimitti viivottimen virkaa.
Ensimmäinen pontso irtos ihan hyvin. Toisen ja kolomannenki sain leikattua ihan hyvin irti toisistaan, mutta sitte...voi voi ..kertakaikkiaan voiiihhh.

Ku alon nostammaan viimmestä pontsoo ylös, huomasin kauhukseni että talon emännän pöytäliinan kulumasta oli irronnu meleko hyvän kokonen palanen. Olin polonen loimilankoja leikatessani leikannu samalla liinankin. Äkkiä laskin pontson takasi pöyvälle, en tohtinu nostaa sitä, sydän hakkas ihan sairaasti. Kyllä kävi pienen tytön mielesä monenmoista ajatusta että mitenkähän tästä seleviää. Eipä siinä muu auttanu ku mennä äiteelle kertommaan millanen vahinko oli päässy tapahtummaan.  Mittään muistikuvvaa ei oo siitä miten se asija loppujen lopulta selevis. Pitäs joskus kysyä äiteeltä mahtaisko hän muistaa.Tekevälle sattuu.
Pontsoon piti alunperin tulla lettikoriste pääntien ympärille mut sitä ei siihen oo koskaan tullu. Kotua ku muutin pois pontso jäi tielle tietämättömille, ei lähteny mun mukkaan. Oliskohan siitä nelijä-viis vuotta ku äitee kyseli että onko ruskija pontso mun, toimitti sen mulle. Pontso on lojunu tuola kaapisa pitämättömänä, ruskija sävy tuntuu ykstoikkoselle...värittömälle...tähän pittää saaha väriä.
 
 Neulahuovutuksella toteutin värijäyksen. Eipä sitä tiijä jos pontsolle löytys vielä käyttäjänsä kunhan pikkulikat muutaman vuojen kasvavat.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Laulu

Reilu kuukausi sitten sain laulun.
Laulun syntymiseen vaikutti perin lyhyt pieni hetki joka sattui yhellä automatkalla.
Meitä oli autosa usijampi henkilö. Matkalla rupateltiin niitä näitä ku yks kaks yks henkilö tokasee; mulla tojettiin syöpä. Autoon laskeentu käsinkosketeltava hilijasuus. Kukkaan ei osannu sanua mittään pitkään aikaan.

Aattelin, että eiköhän tuollakin ihimisellä ollut elämässään jo tarpeeksi taakkaa, vieläkö tämäkin piti hänen osakseen tulla. Purnasin Jumalalle, oikeestaan olin kiukkunen ja ärsyyntyny. Miksi hän sallii joittenki kannettavaksi kuormaa huomattavasti enemmän kuin toisille.

Sen kuitenki tiijän, että Jumala tuntee ja tietää joka ikisen meistä millasta tekoa me ollaan. Jokaisen kipuihin ja vaivoihin hän on valamis tulemaan armahtajaksi, auttajaksi, jos ihiminen hänen puoleensa kääntyy.

Kotona joitaki päiviä myöhemmin alako syntymään laulu. Ensin tuli yks lause, sitte toinen, kunnes niitä oli kertyny melekonen lista. Aikani niitä järijestelemällä alako riimittely näyttämmään kutakuinki ymmärrettävältä.
Sävel tuli jostain,omia aikojaan. Ihime kyllä se jäi päähäm saman tien ei tuottanu ongelmaa muistaa ku laulua jäläkeen päin oon harijotellu. Tännään aattelin laulaa laulun srk;n tillaisuuvesa, vähä jännittää...

Näyttää että moni kuormaa joutuu kantamaan
enemmän kuin jaksaisikaan.
Eikä meistä kukaan heijän
sisinpäänsä nää.
He yksin hiljaisuudessa itkee tuskaa
mikä sydämen valtaa.
Vieläkö jaksan jatkaa elämää.

Monen uuvuttaa sairaus rankka
mikä rusikoi sielun ja ruumiin.
Eikä lohtua he lääkäreiltäkään saa.
Toisen kipuna taas taakse jätetty
rikki revitty nuoruus.
Jonka muistoja kantaa saa sisällään.

kerto:
Armahda Jeesus mua näkemään
rinnalla heidän kulkemaan.
Armahda Jeesus mua välittämään
lähellesi heitä rakastamaan.

Meille annoit sanasi pyhän 
missä lupauksistasi kerrot.
Lisää uskoamme niihin luottamaan.
Sanot ; annan rauhan, ilon,
terveydekin vaivatulle.
Niihin uskoa ja luottaa sinä saat.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Lauvantai lorvipäiväkös se tänään onkin

No ei ny kuiteskaan ihan lorvipäivä, pikkusen piti villakoirakenneliä koota kassaan ku illalla kokkoontuupi soluporukka meille. Aamulla otin sullaan pieniä karijalanpiirakoita ja eilen tein marijapiirakan joten niiltä osin on selevät senssit. Kuuven aikoihin pitäs porukan tulla...

Jotaki touhua sentäs, sahapukkien pinta uusiksi ku remontin tevosa pääsi entinen hiukan kärsimmään...
Mitäpä mää täsä muuta sitte tehenykkään...kahavia juua killittäny, reenannu huomisen päivän lauluja...siinäpä sitä ylelle päivää.

Kokin ja poijat kuskasin eilen illalla suon laitaan, menivät mehtään yöksi. Toivottavasti heillä ollu hyvä yö ja ovat tämän päivän aikana saaneet viettää mukavaa isäpoika laatuaikaa.
Kohta varmaan soittavat että suoreissu tältä päivää ohi ,saa tulla hakkeen.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Matto

Kasseja virkatesa hain kirpparilta säkillisen poistoon meneviä t-paitoja. Paitoja jäi aika palijo ylimääräsiä ku kassit oli tehty joten jotaki piti keksiä mitä niistä tekis.
Aattelin kokkeilla virkata kutteista maton ku löyty riittävän suuri virkkuukoukku laatikosta. Kutteen leikkasin samallalailla ku kasseja tehesä, eli pystysuuntaan jollon se kääntyy ihtestään rullalle ja on heleppo virkata.
 Matto on halakasijaltaan 150 cm, ulukoreunan virkkaamisseen sain tuhottua melekeen kolome paitaa.
Mattua virkatesa suunnittelin jo uutta työtä, vanahan pontson uujistamista. Siihen jos pikkasen huovuttelis kukkasia..ym.....aika näyttää...

Mukavaa syyspäivää ,+7 asteista täälä tähän aikaan aamusta.

Lusikkakoruja

Sisko anto muutaman vanahan lusikan ja sano, että tekaseppa nuista joskus jotaki. Lusikat piti ensin puhistaa. Kokkeilin putsata ne Univ...