maanantai 21. syyskuuta 2015

Kipu


- vaari kirijottaa ny -

 Kipu
 Minulla on kipu mukanani,
kipu, jokaisena päivänä ja yölläkin se valvottaa minua.
Ei, ei se lähde Buranalla, eikä vahvemmillakaan rohdoilla,
ei se lähde.
Se ei ole sellainen kipu. Se on kipu syvällä sielussani.
Kipu on kasvanut minuun kiinni, juurtunut sydämeeni,
se on kasvanut ja vahvistunut
ja luulinpa jo kerran, että kohta se jo tekee nuppuja
ja sitten kukkiin ja lopulta
tuottaa hedelmää.
Mutta ei, se työnsi vain juuriaan syvemmälle
repien rikki maaperää,
tunkeutui kallioon
joka halkesi kivun voimasta.

Meninkö rikki jo äitini kohdussa?
Isäni lyönneissäkö hajosin?
Ystävän sanatko ne olivat? Vai sanattomuus?
Vai oliko se elämä, joka minut murjoi?
Sanovat sitä kohtaloksi.
Kuka pelastaisi minut omalta kohtaloltani?
Jokaisena päivänä odotan pelastajaa;
tulkoon sitten valkoisella ratsulla tai ilman,
kunhan vain tulisi.
Kunhan vain tulisi!
Tulisi sateisena päivänä pilvien peittäessä taivaan,
tulisi auringon kirkkaudesta
tai tähtien takaa.
Kunhan vain tulisi!

Viimein hän tuli,
tuli porraskäytävän hämärästä,
soitti ovikelloa
ja kurkisti postiluukusta
ja sanoi:
                       Hei, oletko se sinä? Laittaisitko valot huoneeseesi?
                      
                        Tiedätkö, että sinä olet niin kaunis,
                        silmiesi sini kipusi takana,
                        poskiesi puna kyynelien kostuttama,
                        vapiseva sydämesi kosketusta odottaen.
                        Olet niin kaunis. Olet niin kaunis. 

                        Keitätkö teetä, niin esittelen itseni?
                        Istummeko pöytään ja taitamme yhteisen palan
                        elämän leipää? Sinä ja minä.
                        Vain sinä ja minä.

                        Saanko laittaa sinulle hunajaani teehen,
                        armon ja rakkauden sanojen hunajaa,
                        lempeyden sanoja sydämeltäni,
                        ne antavat voimaa ja rohkeutta
                        arkeen ja juhlaan.

                        Kuulen jo kuinka sydämesi soi,
                        kuinka kipusi keskeltä nousevat kauniit sävelet
                        helisevät kultaiset pienet tiu'ut.                     

 Kipu ei minua jättänyt
mutta hunajainen balsami
hänen huuliltaan
voiteli sieluni sopukoita,
paransi murtuneen kallion,
pehmitti kosteudellaan maaperän
ja kutsui minut taas elämään

ja antoi voimia jatkaa.
Hän lupasi olla aina kanssani,
jakaa kanssani elämän leivän.




7 kommenttia:

  1. Kiitos hyvin koskettavaa tekstiä ♥

    VastaaPoista
  2. Kiitän miekin, teksti kosketti syvälle.

    VastaaPoista
  3. Olipas vaikuttava . ?

    VastaaPoista
  4. Onpa kaunis ja syvällinen runo. Kiitos sen jakamisesta. <3

    VastaaPoista
  5. On koskettava teksti. Olet rohkea kun kirjoitit ja jaoit tämän meidän kanssa.

    VastaaPoista

Kiva ku kävit, jätäppä käynnistäs ränttiä ruutuun. :)

Toisin sanoin sanottua

Kiitollisuuden sydän Sokea poika istui rakennuksen portailla hattu jalkojensa juuressa. Hän piteli pahvia, jossa luki: " Olen sokea, ...