Reissusa värkättyä

 No eikai sitä ossaa reissuunkaan lähtiä etteikö jotaki käsityötä olis mukana...

 Vuosi sitte ku olimma Unkarisa alotin pienen liinan kirijomisen joka jäi sillo  kesken...

Tälle kessää sen sitte lopettelin.






Juna-ja linkkurimatkoja varten olin varannu mukkaan virkkaustyön. Alotin topin tekemisen Budapest-Debrecen matkalla ja virkkailin sitä silllontällön ku pitempiä välimatkoja liikuttiin paikasta toiseen. Viimoset kierrokset virkkailin koto Suomen puolella tän alakuviikon aikana ku kävästiin parin päivän reissulla pohojanmaalla. Mukavaa matkapuuhasteua.

Kasvukipuja, rikkoontuneesta ehyeksi

Kuin nisunjyvä kylyväjän vakkasesa

olen minä Herra, sinun käjelläsi.

Eihän liene jyvänkään tarkoitus

ole olla vaan, ei tokikaan

Se luotu on uutta kasvamaan,

uutta tähkää tekemään.

Sitä ennen kuitenkin, olo jyvän 

on tosi tuskainen - kuolema.

Kuolla pois ihan kokonaan

eihän jyvästä itsestään mitään jäljelle jää,

se häviää.

Maan mullasta ottaen voimaa

se alkaa uutta kasvamaan,

tuoreutta tuoksuvaa vartta.

Menettäessään jyvä voimansa

 ei se huomakkaan

kun jo valamis onkin tähkäpää.

Voiko minusta kehnosta sittenkin

tämän kaiken jälkeen tulla jotakin?

Olin yksin ja allapäin

mua ahdisti ajatus kuolemastain.

 Oi ei!

Kohta kuoreni pinta ratkeaa

uusi elämä sisältäin puhkeaa.

Nyt sen huomaan ja iloitsen

tuotti tuskani tuloksen.

Eikö tarkoitus olekkin näin

että elämä jatkuu eteenpäin.

-26.9.1995-

Kerta vielä..kyllä kannatti.

Meinasin eilisen hillajahin jäläkeen että toista kertaa ei jahtiin lähetä ku niin keheno oli meijän saalis. Mut kuinkas sitte kävikään. Heräsin jostain syystä aamulla vartin yli kuus eikä unta tullu silimään vaikka kuin yritti. Kokkiki heräs hetken päästä ja vietimmä siinä sellasen kivan rauhallisen aamuhetken herätäksemme tähän päivään.
Aamukahavit ku oli juotu niin kysäsin ihan vaan niinku ohimennen että lähettäskö käymään josaki ihan uuvella suolla kahtomasa jos sattus jotaki löytyyn. Kauhijan ihastunu ja innoissaan kokki ei ollu ajatuksesta lähtiä heti aamusta viemään mua suolle. Suupielet mutrusa laitteli kuiten eväsleivät ihtellensä reppuun kahavipullon ja vesipullon kaveriksi. Nii sitä taas mentiin ja ihan eri suuntaan ku eilen.

Autosa juteletiin että jos saatas yks rasijallinen niin oltas vähään tyytyväisiä. Jos saahaan kaks-kolome ollaan tyytyväisiä. Jos niin hyvin kävis että nelijä rasijallista saatas kerätyksi sillo jo olo olis onnellinen. Viijestä rasijallisesta oltas ylionnellisia ja jos vielä enemmän saatas nii sittehän sitä olis jo autuaan onnellinen.
Meillä ku on sellanen tyyli että poimitaan hillat suoraan litran vetosiin jäätelörasijoihin. Täyvet rasijat lavotaan reppuun, jolla ne on heleppo kantaa autolle. Kotona ei tarvi muuta sitte tehä ku nostella rasijat suoraan pakkaseen.

Muutama kymmenen kilsaa ajeltiin isompaa pikitietä ja sitte käännyttiin ihan ouvolle mehtätielle. Kartasta vähä koitettiin kahtua semmosta aluetta misä vois kuvitella ja olettaa että hilloja saattas olla.
Ihan sattumankauppaahan se aina on. Joko sitä sattuu sellaseen kohtaan misä niitä on tai sitte ei satu.
Mehtätietä ajeltiin jokunen kilometri ja poikettiin sitte suon puolelle kurkkaileen miltä maisemat näyttää. Eka pysähtyminen ei tuottanu tulosta. Suo oli liijan kuiva turha sinne oli mennä pitemmälle. Eiku takasi autolle ja ajeltiin etteenpäin.

- No ny näyttäs vähä semmoselle rytteikölle että tuola saattas jotaki ollakki. Mää meen tien vasemmalle puolen, kokki oikeelle. Mun puolella on kyllä hillanvarsia vaikka kuin mut ei marijan marijaa.
Kokki soittaa.
- Ookko sää misä, tuu tälle puolen täälä on pikkunen oja jonka molemmin puolin on jonku verran marijoja.

Mää suunnistin siihen suuntaan misä kokki sano olevansa, välillä huutelin ja tarkistin suuntaa, etten kovin palijo huti kävelis. Autolta matkaa suon laitaan kohtaan mistä kokki oli marijoja löytäny oli vaan parisen sattaa metriä. Sempä takia en ottanu reppua mukkaan ollenkaan, vaan laiton kolome rasijaa ämpärin pohojalle ja tietysti rasijoitten kannet. Sikäli mikäli hilloja niin hyvin on että pittää hakia lissää rasijoita, niitähän on heleppo tulla autolta sitte hakkeen.

Voi hyvät hyssyrät sitä marija määrää. Eipä tarvinnu kovin kauvaa kyykkiä ku oli eka rasijalliset kerättynä. Kansi vaan kiinni ja toista rasijaa täyttämmään. Mulla oli ne kolome rasijaa matkas, kokilla kolome, kaikki rasijat oltiin saatu täyteen, joten siinä vaiheesa oli hyvä pittää kahavitauko. Hypättiin ojan yli ja posuttiin kuivahkon vaivaiskoivuryteikön yli, jonka jäläkeen oli pienonen mänty-koivurisukkoo kasvava suolämpäre. Sittepä jo olimmaki tiellä ja melekeen satuttiin auton kohalle.

Auto oli ku sauna. Tietäähän sen ku hellekeli, varmaan reilut +25 lämmintä. Laitoin täyvet hillarasijat auton alle varijoon, sielä ne säilyy parahiten siihen asti ku kotija lähön aika koittaa.
Tienpenkalle istahin ja kaivoin repusta kahavipullon ja eväsleivän. Olipa niin mukava juuva kahavit siinä auringon paisteesa, hyttysten ja paarmojen pörrätesä ympärillä. Tuuli puhalteli välillä niin vilivottavasti että enimmät hiet kuivat ohta- ja selekänahasta.

Kahavit juotuamma otimma reput mukkaan ja lähimmä takasi suolle. Oltaskohan reilu tunti poimittu ku tuumattiin että tää alue on ny aikalailla kaluttu, alako marijat loppummaan. Kierreltiin ja kahteltiin siitä vähä kauempaakin, mut suo alako muuttua enemmän mehtäksi ja hillanvarret rupes vähenemmään.
Olihan me ny saatu rasijoita täyteen ihan yli se mitä osattiin ees kuvitellakkaan. Mielesäni laskeskelin että varmaan kaheksan rasijaa ellei yheksänki.
Vasta kotona ku kokki laitto marijat pakkaseen se tuli laskeneeksi montako niitä kaiken kaikkijaan sitte tulikaan. Ykstoista rasijaa, eikä ollu kokinkaan suupielet ennää mutrusa.

Hillajahti tuotti pettymyksen mut mustikoita on vaikka lehemät söis

 Mustikkaa, mustikkaa niin mahottomat määrät että ihan hirvitti...

Åmpärillisen poimin mustikoita sillä aikaa ku kokki kierteli ja kahteli löytyskö hilloja. Ei löytyny.

Aamusta heti pakattiin reput pakasterasijoita täyteen, evväät ja kahavit mukkaan ja eiku menoksi. Vaan mitenpäs lähet ku ei autonauvaimia löyvy mistään. Nimittäin ku lähettiin Unkarin reissulle reilu kolome viikkua sitte nii laitettiin  autonauvaimet " talteen" eikä muistattu sitte millään että misäs se " tallepaikka" tällä kertaa olikaan. Kyllä piti istua tovi, ihimetellä ja miettiä että mihin kummaan ne laitettiin.
Kello naputteli etteenpäin ja meillä alako olla tuntuma, että pitäs ehtiä suon reunaan ennenku päivä kovin ehtii pitkälle; näytti tulevan lämmin päivä.
Viimenen keino käyttöön auvaimien löytymiseksi: huokaus ja rukous Taivaan Isän puoleen. Hetken päästä kokki käveli työhuoneensa pöyvän ääreen, aukas yhen laatikon ja sieltähän ne auvvaimet löyty.

Hilloja oli tosi heikosti. Oltiin liijan myöhään liikkeellä, hillat ku on kypsyneet etuajasa tänä vuonna. Ne mitä ollu joisaki paikoin, oli joku muu ehtiny käyvä poimimasa. Ylikypsyneitä oli jonkuverran mut eipä niitä semmosia kannata kotija kantaa.
 Pari litraa saatiin hilloja päivän aikana kerättyä. Perin vähäinen oli hillasaalis. Kotimatkalla poikettiin vattupusikolle kahtommaan mahtasko vatut olla jo kypsiä. Ensimmäiset vatut alako olla poimintakuntosia, olivat kyllä aika pikkusia ja rutuja mut kerättiin niitä kuiten kummallekki pienet rasijalliset.

Kotija on mukava tulla...

Niinpä se on tämän kesän lomareissu tehty ja onnellisesti päästy kotikunnaille. Kotona ootti pari yllätystä, eka oikeen ihana ja mieluinen, toinen enämpivähempi mieluinen.

Eka; Poika tuli hakkeen meijät lentokentältä ja ku päästiin pihhaan sano että hänpä tästä jatkaa töihin samantien. Me sanottiin että et voi ihan heti lähtiä ku meillä ei oo avvainta, ei päästä sisälle.
No poikahan lähti aukasmmaan meille oven. Ku astuin ovesta sisälle nokkaan tuli ihana ruuan tuoksu. Ehin ajatella että mitenhän täälä näin voimakkaasti tuoksuu ku samasa jo kuulu keittiöstä minijän ja mukeloitten yllärihuuto. Minjiä ja poika olivat laittaneet ruuan ja leiponneet mulle synttärikakun ja kääretortunki jälkkäriksi.

Ja toka;

Sillä aikaa ku me oltiin reissusa olivat alakanneet tekkeen talloon ulukoremonttia. Ulukoseinistä osan olivat jo soodapuhaltanneet puhtaaksi ja maalaus oli käynnisä. Kaikki ikkunat ovat valakoses töhönäs, sen näköstä ku niisä olis kiinni liimatut valoverhot. Lasien välleihin on päässy soodaa joka on kuivnu pokien reunoihin kiinni. Olohuoneesa pöytien pinnat näyttää olevan hienon hienon vaaijan tomukuorrutteen peittämiä. Parvekkella kaikki pinnat vielä pakssumman valakosen kuorrutteen peitosa. Mikä sotku, mikä sotku.
 Parvekkeen toisesta päästä oli soodavesimössöö tullu ikkunan rakosista lattialle ja valunu maton alle. Siihenpä se oli sitte kuivua jymähtäny yheksi tönkiksi.

Parveke oli niin pahasa siivosa että se piti alakaa heti puhistaan ku ei sinne voinu ajatellakkaan menevän jos ei siivua. Enimmät pölyt lähti imuroimalla loput pyyhkimällä. Matot joutuu pesemään kaikki, eipä sitä kuivunutta soodaa muuten niistä irti saa. Huh..huh.. hiki tuli ku mukeloitten kans touhuttiin.
Ikkunat on kyllä aivan kauhijan näköset ja saavat olla niin kauvan kunnes on hillat ja mustikat poimittu. Marijat ei oottele, ikkunat ei mihinkään karkaa.
Elämä on. :)

Pécs, kaupunki joka vallottaa ja ihastuttaa

Lauvantaina ajeltiin linija-autolla lähes pari sattaa kilsaa kohti Pecsiä. Se on etelämpänä kuin Kescthely misä on nyt viikko oltu. Linkkari lähti aamulla kymmenen aikoihin. Oltiin hyvisä ajoin asemalla istuskelemasa ja oottelemasa linkkurin tulua, pikkasen ku aina epävarmaa, että onkohan aikataulut kohillaan.

Kello alako olla lähes kymmenen ku siihen ajo yks linkka, mää meinasin jo nousta ja ottaa matkalaukun, että meen linkkaan ku se jo samantien nosti kytkintä ja jatko matkaansa.

Kokki vaan tuumas että olipa onni ettei tuo ollu meijän linkkari, vanaha auton rotiskohan tuo oli eikä taatusi olis ollu ilimastoitu.

Hetken päästä tuliki sitte jo toinen linkka mihin nousimma kyytiin. Ilimastointi pelas mukavasti eikä tarvinnu matkan aikana kovin kauhijasti hikkoilla.

 Kaikki tiet ei tääläkään oo kovin hyväkuntosia. Kuoppia ja muhkuroita tuntuu olevan isommillaki teillä, saatikka sitte pienemmät kylien läpi kulukevat tiet joitten kautta linkkari kierteli aika sutjakkaasti.

Valtavia auringonkukka- ja maissipeltoja silimän kantamattommiin. Jos pohojanmaalla on aakeeta ja laakeeta, enpä tiijä millä sanalla näitä näkymiä kuvvailis ovat ne niin äärettömän laajoja.

Pécsin kaupunkiin matka kesti melekeen kolome tuntia, kilometreisä matkan pittuus on 180 kilsaa, eli ei ollu mikkään pikalinija tää millä tulimma. Mut eikai sitä lomalaisilla kiirettä oo, ehtiihän tuota perille vähä hittaamminki.

Kaunis on kaupunki vanahoine rakennuksinneen josta seuraavaksi saahaan pieni infopätkä kokin naputtelemana. Hällä ku on pikkusen enenmmän siunaantunu nuita tutkimusmatkailijan geenejä mitä mulle. 

  Pecs on vanha kaupunki, jossa historia näkyy vanhassa keskustassa joka kulumassa. Ihmisten elämään on aina kuuluneet pyhät paikat ja niitä täälä on runsaasti. Kristinusko tuli jo 300 luvulla ja sen alkuvuosikymmenistä on merkkejä kristittyjen hautausmaasta ja ihan hautakappelikin freskoineen jo 400-luvulta. Kirkkoja on usiampia. Sunnuntaiaamupäivää vietettiin kirkon puistossa, jonka kirkon rakentaminen oli aloitettu jo 1200-luvulla. Remontteja on kuulemma pitäny tehä jo muutamaan kertaan.

Yliopisto kaupungissa on ollut vuodestä 1368 saakka. Ei siis siltä osinkaan ihan turha kaupunki.

Tuossa keskusaukiolla on kirkko, jonka rakensivat turkkilaiset moskeijakseen 1500-luvun puolivälissä kun ensin valtasivat sotaväellään alueen. Kun turkkilaisile tuli sitten lähtö, tuli moskeijasta katolinen kirkko, mutta moskeijan tyyli näkyy edelleen.

 Vielä löytyy muutama muukin kirkko ja melko suuri synagooga, rakennettu 1867.

Uudemmista ihmisten pyhäköistä voisi kai mainita Arkad ja Konsum -nimiset suuret ostoskeskukset, jotka ovat valloittaneet vanhan kaupunkin laitaosasta tilat kansan tulla jumalanpalveluksiinsa. Ainakin sunnuntaina väkeä niissä oli paljon.

Asukkaita kaupungissa on 157 000 ja turistit siihen päälle. Turisteille täällä katsomista ja kokemista riittää laidasta laitaan. Tämä meidän kolmen yön yli oleminen ei näytä riittävän kuin pintaraapaisuun. Jos rouvalle sopii, niin ensi kesänä tulemme tänne uudelleen...

No niin, siinäpä sitä tuli sopiva pätkä infua, jakso hyvin lukia ku ei ollu liijan pitkä.

Täsä vaiheesapa ei ossaa sanua mitä ens kesälle soppii, pijetään tää loma ensin loppuun ja katotaaan tulevaa sitte ens vuojen alusa.

Komijasti paistellee aurinko tällekki aamua. Taitaapa tulla hellepäivä joita ny on ollu jo kolomatta viikkua yhtäsoittua meijän täälä oloaikana. Vaan eipä se lämmin luita riko, pikkusen irrottaapi hikiä pintaan vaikkei muuta tee ku seisoo ja ihastellee komijoita maisemia.

Täsä hotellisa ei oo uima-allasta eikä muutakkaan uimapaikkaa lähistöllä. Vesisuihkulähteitä ja altaita on kaupungisa vähä joka puolella, niisä ois kiva vähä läträtä varpaitaan liotellen.

Vaan eihän aikuset sentäs sellasta, eihän? :)

Pyörällä pääsee ku polokia jaksaa

Tälle päivää suunniteltiin, että lähemmä pyöräretkelle johonki. Ihan tarkkaa suunnitelmaa ei tehty ku aateltiin, että mennään sen mukkaan miten tuntuu voimia riittävän.

Ekaksi meijän piti löytää liike mikä vuokraa pyöriä. Sen löytymisesä respa autto tosi palijo, antovat meille monisteen misä oli osote ja jopa kuva kyseisestä rakennuksesta että varmasti löyvettään.

Kahen hintasia pyöriä oli tarijolla. Kolomivaihteinen, jalakajarrulla olis maksanu tonnin päivältä, käsijarruilla ja usijamilla vaihteella varustetusta sai pulittaa kaks tonnia. Viime kesän kokemuksesta otimma ne joisa enemmän vaihteita. Jos sattuu reitille pitkän pitkiä ylämäkien nousuja niin totta vieköön kevyellä pikkuvaihteella on mukavee polokia ku niskalimasa raskaalla kolommivaihteisella.

Pyörät ku olimma saaneet niin käytiin hotellihuoneesta hakemasa vähä evästä ja juomista reissulle. Sitte vaan nokka kohti ensimmästä etappia Várvölgyä; matkaa sinne suunnilleen viistoista kilsaa.

Pikkunen kyläpahanen jonka läpi ajo meleko nopijaa, hyvä ku ehti huomata että kylä oli.

Várvolgystä käänty tie alahapäin, suuntaviitasa luki Vállus. Aateltiin että käyväämpä kahtomasa mitä sen tien pääsä on ku matkaa ei ollu ku muutama kilsa.

 Maisemat olivat aivan mahtavia ja ilima ku linnunmaito, lähes kiehumapisteesä. Hiki virtas ja vettä kulu, mutta mukavaa oli ajella ku tuulenvire puhalteli kaiken aikaa naamalle.

Válluksen kirkolle, keskustaa me ei siitä kyläkulumasta löyvetty, tie nousi kaiken aikaa ylöspäin.

Pikkasen tuntu pohelihaksisa, että täsähän joutuu tekkeen töitä jotta pääsee polokemalla mäjen päälle. Tien laijalla oli kirkko ja puhelinkoppi ja niien eesä pari penkkiä; oli aika istahtaa hörpätä vettä ja syyvä muutama aprikoosi.

Kokki otti kameransa ja lähti kiertelleen ja kahtelleen josko jotaki kuvauskohetta löytys.

Kaalimaan vartija.

Válluksesta ei näyttäny lähtevän kunnon tietä muualle ku takasin sinne mistä olimma tulleet. Pienempi hiekkatie lähti pellonreunasta, mut se vaikutti vähä sellaselle että mahtaakohan tuo viijä mihinkään. Me taas ei haluttu aijaa sammaa reittiä takasi joten käänsimmä pyörät hiekkatielle ja tuumattiin, että ajellaan hetken aikaa ja katotaan miksi tie muuttuu.

Jonku matkaa ku olimma ajaneet oli yhen puun kylijesä merkki joka ilimotti meille että ollaan jollaki pyöräreitillä. Joten eipä ollu ennää huolta etteikö tie lopulta vie jonnekki.

Pyöräreitti kuluki läpi luonnonpuiston. Luonnonpuístoalue ku alako, oli tien laijasa merkkikyltti, joka ilimotti että ei saa tehä avotulta, ei aijaa pyörällä, autolla, hevosella eikä traktorilla. Tekstiäki oli, mutta se oli unkariksi.

Meni hetkeksi aikaa sormi suuhun että eikös tästä pääsekkään läpi. Kuitenki se pyöräreitinmerkki oli ollu jo aikasemmin, että pakkohan tätä tietä on lupa pyörällä aijaa. Pääteltiin että kieltomerkki tarkottannee, että tieltä luontoon ei saa mennä muuten ku jalan. Mistäpä tuosta ymmärtää enenpää ku ei ossaa kieltä.

Luonnonpuistosa oli aivan valtavasti perhosia. Kokki innostu niitä kuvvaamaan niin tosissaan, että mun piti jo huutaa, että sulta unohtu pyörä sinne tien varteen, ku hän kävellen tuli mun peräsä. 

 

 Hiekkatie jatku ja jatku. Oltaskohan polijettu viis, kuus kilsaa ku tie tuli pienelle mehtäaukiolle, Aukijolla oli infopiste ja selekeet kartat joista näki heleposti misä oikeen ollaan, paikan nimi oli Büdöskùt. Ei oltu hukasa.

 Infopisteeltä päätettiin polokasta reilut kuus kilsaa kohti Balatonin rantaa Balatongyörökiin. Katottiin että tämähän on heleppo homma ku käytännösä alamäkiä melekeen koko matkan. Voi hyvä päivää mitä menua. Vauhtia tuli mummelinki pyörään niin, että välillä jo tuntu että saapa nähä seleviääkö täsä ehejin nahoin tasaselle maalle. Tie oli aika huonokuntonen, kolonen ja soranen. Välillä ei juuri etteensä nähäny ku puitten varijot osu tiehen ja peittivät näkymät, summisa sai ajella oli koloja tai ei. Onneksi toimi jarrut.

Balatongyrörökistä oli ennää matkaa hotellille reilu kymmenen kilsaa. Kokki vaan sattu näkkeen yhen toisen suuntaviitan ja sano että käytäskö kahtomasa tuota? No mikäpä se siinä. Iltapäiväaurinko oli tosi lämmin ja matkaa tonne kokin osottammaan paikkaan oli jotaki viijentoistakilsan paikkella. Joten kotimatkaa kerty sitte kaikenkaikkiaan yli kakskytviiskilsaa.

Reissu kokin osottammaan suuntaan tehtiin, mutta kyllä alako loppukilometreillä pohkeisa ja takalistosa tuntummaan, että on päivän ajanu pyörällä. Mut väsymyksestä huolimatta oli hieno päivä. Jos huommenna uusiksi joku toinen reitti.