Tellervo ja Väinö

Päätinpä sitte kokkeilla tehä sokerimassasta hahamoja. Pienten kohtien tekeminen ja pinnan saaminen tasaseksi oli näin amatöörille hieman hankalaa. Vaan kukapa sitä ois seppä syntyessään, pittää reenata.

Tellervo, maatalon emäntä joka ei oo työntekua pelijänny. Nuoruusvuosinaan hän oli tarmokas ja tekeväinen, ehti tehä monta asijaa siinä misä joku teki yhen. Karijan, kasvimaan ja marijapensaitten hoitaminen oli sitä joka aikasta touhua sulan maan aikaan. Talavella ku jäi navettahommista luppoaikaa, sen hän käytti käsitöitten tekemisseen. Hänen käsistään synty monet mekot, puserot, hammeet ja housut jäläkikasvulle. Jaksoipa hän paukuttaa kangaspuitakin aina sopivan ajan tullen, niisä synty mattoja, raanuja ja liinoja.
 Tellervo toteutti elämässään kahta asijaa;
- yhtä työtä tehessäs suunnittele toista
- vie mennessäs tuo tullessas
 Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty, sillä keinon sai joka päiväset askareet mukavasti rullaamaan.

Siihen aikaan ku he menivät Väinön kans yhteen, Väinöllä oli moottoripyörä. Tellervo oli istunu pyörän kyytisä monet monituiset kerrat. Tiesi mistä pyörään saa lisättyä vauhtia ja kuinka sen kans pittää menetellä kurveisa. Tellervon piti päästä pyykille lampin rantaan vaan kuskista oli puute. Ei Tellervo jääny oottelemmaan millon kuski kotevuu, hän päätti aijaa ite.
Telllervo haki maitokärryt ja sito ne tiukasti moottoripyörän perrään. Kärryihin hän lastasi kaikki pyykkäämisesä tarvittavat välineet. Sito isompia tavaroita vähä narulla kii jottei ne matkan aikana tipaha kyytiltä.
Tellervo polokas pyörän käyntiin, pisti ykkösen silimään, väänsi hieman lissää kaasua, vapautti kytkimen ja niin sitä lähettiin. Hän aijaa hurruutteli läpi kylän lampin rantaan pyykkipaikalle. Sattupahan kaupan kulumalla olemaan kylän isäntiä raataamasa Tellervon pyrähtäisä ohi. Hieman jäivät isännät ihimettelleen Tellervon ajopeliä. Kunhan ei vaan kaatus tuon hökötyksensä kans, tuumas yks isäntä vähä huolissaan.
Tellervo levitteli pyykkäys välineensä laiturille. Kanto lampista vettä muuripattaan ja laitto tulen alle. Sillä aikaa ku vesi kuumennee hän ehti lajittelleen vaatteet ja laittammaan ne likuammaan. Hän oli tyytyväinen ku  selevis ehejin nahoin lampin rantaan. Mitenhän mennenee kotimatka.

Väinö, eläkkeellä oleva maatalon isäntä. Nuoresta miehestä saakka teheny töitä ku siihen ollu mahollisuus. Väinö usein muistellee sitä aikaa ku hän kuluki kanavan kaivuu hommisa. Olihan se siihen aikaan nuorelle miehelle melekosta rääkkiä, ku lapion kans piti kaivaa ja sorat piti jaksaa heittää yli reunuksen. Kevyempäähän se homma oli kanavan ollesa puolen metrin syvynen. Vaan entäpäs sitte ku reunan korkeus alako olla kolome metriä. Eipä taitas ennään kukkaan alakaa semmoseen rääkkiin. Ny ne hommat tehhään konneilla.

Tellervon löyvettyään Väinö halus rakentaa heille oman talon. Kätevä käsistään ku oli ja osas kirvesmiehen hommat, niin mikäpä se oli alakaa moiseen urakkaan. Maatalon isännän työt oli raskaita, etenkin mehtäsavotta hommat ku joutu tukkeja vääntään ja kääntään. Käsipelin ja hevosen kans ensalakuun hommat tehtiin. Hevonen on Väinölle tärkiä. Hän on poikasesta saakka tottunu hevosen kans touhuammaan.
Yks Väinön omistamista hevosista oli liijan virijä maatalon hommiin. Hevosella oli liijan suuret menohalut, eikä se malttanu kulukia rauhallisesti. Väinö päätti luopua hevosesta ja myi sen pois ennenku sen kans tullee joku haaveri. Helepottaakkseen hommiaan Väinö päätti ostaa raktorin.
Kyllä kävi saunapuitten tekoki heleposti ku raktorin perrään sai laitettua sirkkelin, jolla rankojen katkasu kävi sukkelaan. Peltotöisä raktorista oli suuri apu. Ei tarvinnu ennään kävellä peltosarkoja päästä päähän siemenvilijaa viskellen, vaan sai istua jököttää raktorin istumella ja kahtua ku kylyvökone hoiti homman.

Heinän leikkuu se vasta juhulalta tuntki ku viikatteen sai jättää naulaan. Heinät kaatu somasti suoriin varveihin joista ne haravakonneella haravoitiin palteille. Palteilta heinät hangottiin heinäseipäille kuivummaan.
Eipa osannu Väinö uneksia eikä haaveillakkaan siitä, miten heinäntekokin tulis tulevaisuuesa muuttummaan.
Vuosia myöhemmin tuli säiliörehun tekemiset ja heinän paalamiset, jotka omalta osaltaan lisäs työmäärää, toisaalta taas helepottivat sitä.
 Väinö on aina tykänny lukemisesta, vaan siihenpä ei ollu kovin aikaa sillon ku työkiireet paino päälle. Jäätyään eläkkeelle ja sivvuun maatilan hommista on lukuharrastus saanu aivan toisenlaisen merkityksen.

 Rakastakaa elämää, niin aika ei haaskaannu,

sillä siitä on elämä tehty.

Kukkaan ei pärijää yksin, tarvitaan yhteyttä ja yhteistyötä

Oothan sinäkin kuullu tarinan sormista, joille tuli keskinäistä kränää ja kinastelua siitä kuka heistä on tärkein. Joka sormi aatteli että minä pärijään ihan ite, en tarvi kettään noista toisista, olokoot omisa oloisaan.

Peukalo tietysti paksuimpana ja vahvimpana alotti esityksensä.
- Minä oon tästä joukosta kaikista tärkein. Oon vahavin ja voimakkain, kellään tiestä ei oo sitä puristusvoimaa mikä mulla on.

Etusormi ehätti jo ennen peukalon lopettamista alottammaan oman puhumisensa.
-Vaan minäpä se oon kaikista nopein ja sen takia olen myös tärkein.

Keskisormi kohotti päänsä ylväänä yli toisien ja sano, että voi voi teitä, luulette olevanne tärkeimpiä, olette kuitenkin kaikki minua lyhkäsempiä. Minä olen pisin ja korkein, joten myös tärkein.

Nimetön suoristi itsensä ja ihasteli kiiltäviä renkaitaan.
-Voiko tärkiämpää ollakkaan kuin se, jonka ylle kultarenkaat puetaan, se kysyi, katsellen toisia sormia ylväänä ja ylimielisenä.

Pikkurilli oli hieman huolissaan ja harmissaan sillä ku ei ollut oikeen mitään millä olisi voinut kehua ja kerskata, kunnes se muisti eräät kuulemansa sanat.
-Niinpä niin, mutta viimeiset tulevat ensimmäiseksi , se sanoi ja tiesi olevansa koko porukan tärkein.

Sormet jatkoivat kinasteluaan tärkeydestään ja paremmuudestaan.
Enkeli oli seurannut niitten touhua kaiken aikaa ja hymyili sormien kinastelemiselle. Se päätti puuttua tilanteeseen ja laittoi sormet testiin.
Enkeli pudotti pienen paperinpalan sormien eteen ja sanoi;
-Nostakaapas paperinpalanen ylös, miten onnistutte siinä.

Etusormi, noppein ku oli , ehti ensimmäisenä kokkeilemaan miten onnistuu paperinpalasen nostamisesa. Se yritti ja yritti keinolla jos toisella, mutta viimein sen täytyi luovuttaa, paperinpalasen jäädessä samaan kohtaan misä se oli ollukkin.
Samoin yritti peukalo ja muutkin sormet, mutta yksikään niistä ei yksinään onnistunut paperinpalasta nostammaan.

-Noh, sanoi enkeli, ettekö saakkaan paperinpalaa nousemaan?

Sormet kahtelivat toisiaan. Jokkainen niistä tajusi että ei kykene yksin suorittammaan annettua tehtävvää, vaan siihen tarvitaan ny toisia kaveriksi. Sormet tekivät yhteistyösopimuksen, jonka jäläkeen ne yhesä tuumin tarttuvat paperinpalaseen ja saivat sen nostettua ylös.

Hajamielisyyttä osa 2

Severi pakkaa ostokset pösön takakonttiin, ajelee TB:lle tankkaamaan, sielä oli halavinta bensaa, sen jäläkeen kotija ku kaikki asijansa sai hoijetuksi.
Kotija tultuaan hän jättää Pösön pihalle; tarvii sitä illemmalla ku on meno mehtästysseuran kokoukseen.
Portaita noustessaan hän tuumaa että hyvän kaupan tein tuon kukkaruukun suhteen, tarttuu uluko-ovveen aukastaakseen sen, vaan sepäs ei aukijakkaan.
- Mihinkähän täältä on emäntä lähteny ku ovi lukosa. Tainnu mennä Eleman luo, sielähän se käväsee melekeen joka päivä. Vaan näkkeepähän tuo naapurin ikkunasta että oon tullu kotija.
Severi kantaa ostoksensa sisälle ja riisuu takkinsa naulakkoon.  Ihimettellee vielä emännän poissa olemista, ku emäntä ruukaa aina sanua kun käväsee Elemalla.

Keittijönpöyvällä on vielä aamuset kahavikupit ja pullalautanen jolle jääny yks pullan palanen. Severi nappaa sen sormiinsa ja syyä mutustellee. Emännän kahavikupin viereen on jääny Sokoksen alennuskupongit.
-Sokos, saamari soikoon, sielähän se emäntä.
Severille tuli hoppu. Hän oli sanonu tunnin päästä tulevansa hakkeen emännän Sokokselta. Siitä ku hänet sinne jätti on menny jo reilu pari tuntia. Ajomatkakin vie varttitunnin, ylinoppeuttakkaan ei uskalla aijaa ettei tulis sakkoja. Sehän tietäs sitä että joutus selittellen emännälle mistä syystä ne on tullu.
Seleviääkö tästä muutenkaan selityksettä, sitä Severi mietti ajellessaan kohti Sokosta, harmissaan ja nolostuneena ku oli emäntänsä niin perin unohtanu.

Saimi oli ostostensa kans Sokoksen etteisesä. Joku ystävällinen myyjä oli järjestäny hänelle tuolin ku Saimi oli sitä käyny pyytämäsä, että ku jalat ei kestä seisomista. Mihinkäpä sitä olis osannu lähtiä muualle oottelemmaan ku oli luvattu tulla tunnin päästä hakkeen. Ei sillä, että Saimilla olis aika pitäksi tullu, ei tokikaan. Siinä istuskellessaan ja seuratessaan ihimisten kulkua, hän oli nähäny ja tavannu monta tuttua.
Mukavahan siinä oli raatailla ja kuulumisia vaihtaa ku harvoin nähhään. Kylästely ku on niin harvinaista nykyään. Ennen sitä käytiin toistensa luona ihan noin vain, ihan iliman mittään asijaa.

-No tulithan viimmen, ehin jo vähä ootella.
Severi ei sanonu siihen mittään vaan nosteli ostokset autoon ja ajelivat kotia.
Saimin noustesa autosta hänen silimät ossuu portailla olevaan kukkaruukkuun.
-Mistäs tuo tuohon on ilimestyny? Onkohan Elema käyny sillä aikaa ku oltiin kaupungilla?
Severi oli hilijaa aivan ku ei tietäs asijasta mittään. Piti unohtaa tuo ruukku tuohon portaille.

Elemasta puheen ollen, hän onkin juuri tulosa Severille ja Saimille päiväkahaville.
- Kiitos kauniista ruukusta, tuohonpa on mukava laittaa petuniat kasvammaan.
- Mistä ihimeen ruukusta, ihimettellee Elema.

Nyt vuorostaan Saimi ihimettellee, kahtoo Severiin että mahtaako tämä tietää ruukun salaperästä ilimestymistä talon portaille. Severi miettii että kertoskohan tottuuen vai keksisikö jonku hupasen valakosen valaheen.
Vaan eipä ehi keksimmään ku Elema sannoo;
-Olin näkevinäni että kävit kotosalla ja nostelit autos takakontista tavaroita portaille. Niittenpä joukos se tuo ruukkukin oli.
- No joo, niihän minä käväsin joo. K-rauvasta ku lähin kävin tankkaamasa auton ja ajoin kotija. Kotona ihimettelin että ku ovi lukosa, aattelin että Elemalle on emäntä menny.
Sisällä huomasin Sokosen alennusliput, sillo tuli hoppu. En mää tahallani sua unohtanu sinne Sokokselle.

-Justiinsa joo, hajamielisyys huipussaan. Eiköhän mennä kahavin keittoon.

Hajamielisyyttä osa1

Saimilla ja Severillä oli tievosa kaupunkipäivä. Se tiesi sitä, että hyvisä ajoin aamukahavin jäläkeen tehtiin tarkistusta tarvelistaan ja lisättiin jos jotaki näytti listalta puuttuvan.
Saimi oli varannu ajan kampaajallekkin, samalla reissullahan tuola käväsee. Tunteroinen sielä on tavallisesti aikaa tuhuraantunu, tukalle ei muuta tehä ku leikattaan.Vuosikausiin hän ei oo siihen väriä laittanu, eikä tekokiharoitakkaan ottanu, niitä kun hänen tukassaan on ihan luonnostaan. Tarvi ku pikkasen kostuttaa hiuksia niin jopas on latvat somasti kikkuralla.
Severillä oli asijaa Kolehmaisen korijaamolle ja K-rauvasa piti käyvä. Oli tullu luvanneeksi Saimille että korijaa pihakiikun repsottavat osat, siihen tarvii muutamia isompia pultteja ja rautamaalia. Mahtaneekohan sopivaa sävyä löytyä.

Severi meni jo pihalle hakkeen Pösyä autotallista, Saimin laitellesa kaulahuiviaan oikijaan asentoon.
Severi perruutti tottuneesti Pösön ulos tallista, ajo sen talon lähelle portaan päähän, ettei emännän tarvi montaa askelta kävellä autoon päästäkseen. Saimin käveleminen ku ollu taas pikkasen huonompaa parin päivän aikana.
Severi laittaa ration auki josta tullee joku ajankohtais ohojelma ilimaston muutoksesta, ei jaksa kuunnella, vaihtaa kanavaa. Toiselta kanavalta tullee kivan kuulosta musiikkia, sen Severi jättää soimaan.
Tovin saa Severi ootella, ehtii jo vähä tuskastuakkin, että mihinkähän se emäntä taas jäi.
Samasapa Saimi jo tulleeki ovesta tyytyväisen näkösenä, sulukee oven ja astellee alas portaita kohti autua. Severille nousee hymy suupieleen seuratessaan emännän tulua; - on se vaan vieläki niin nätti.

Severi on juuri nostamasa kytkintä lähtiäkseen ajamaan ku Saimi tokasee.
- No ny se jäi, en muistanu ottaa laukkua mukkaan, eihän mulla oo rahhaa millä maksaa kampaamokäyntiä eikä ostoksia.
-Hoh hoijaa, hajamielisyys huipussaan.
Severi vaitaa vaihteen vappaalle, jättää auton käyntiin ja sannoo hakevansa laukun, ettei Saimin tarvinnu kipijöittenn jalakojensa kans eestakasi rampata. Saimi kiitteli mielessään auttavaisesta miehestään.

- Aja minut ensin sinne kampaajalle, sielä mennee suunnilleen tunti, tuu sitte hakkeen.
Ajo-ohojeet oli annettu ja niin sitä lähettiin aijaa köröttelleen kaupunkia kohti.
Eihän heillä mahoton matka sinne ollu, reilu kakskymmentä kilsaa. Tuttu reitti ajella eikä ollu kiirettä.
Severi jättää Saimin kampaajalle ja ajaa sieltä Kolehmaiselle.
Kolehmaisella Severi saa asijansa hoijettua, juttua riittää monenlaista joten tunteroinen mennee ihan huomaamatta siinä puhellesa.
-Jaa, se on lähettävä hakkeen emäntä kampaajalta, jotta pääsee ruokaostokia tekemään.
- Muista kehua uutta kampausta, sannoo Kolehmainen miesten erotesa.

Kampaamon eesä ei oo tillaa mihin auton vois parkkeerata, Severi päättää aijaa vähä kauemmas ja ootella sielä Saimia. Eipä tarvi kauvaa ootella ku Saimi jo tullee uuven tukkansa kans.
-No sehän on hieno, sannoo Severi muistaen Kolehmaisen neuvon.
Saimi mulukasee mut ei puhu mittään, tuumii vaan mielessään että mikäs tuolle ukolle ny tullu ku ihan kehuja jakelee.
- Sinne Sokoksellekos sää sitte meet?
- No sinne, ruokaostokset on seuraavat mitä teen, muitapa asijoita mulla ei sitte ookkaan.
Seleviäkkö tunnisa vai menneekö kauemmin?
- Taatusti selevijän, eikä meekkään tuntia, enhän mää ny koko kauppaa meinaa tyhyjentää.
-Mää meen käymään sielä K-rauvasa ja tuun sitte hakkeen.

Saimi jätetään Sokokselle ja Severi ajelee K-rautaan. K-rauvasa on monia uutuustuotteita ja hyviä tarijouksia monista tavaroista. Severi löytää tarvittavat pultit, sopivan sävystä maalia ei taho löytyä. Severi päättää ostaa isomman määrän maalia, joka on lähes alakuperäsen sävystä. Samallan tuota maalaa kaikki kiikun metalliosat ku maalaamaan alakaa. Toivottvasti sävy on emännänki mieleen.
Kassalle tullessaan Severin ostoskärrysä on pari multasäkkiä, iso keraaminen kukkaruukku, se piti ostaa ku oli tarijouksesa ja kutakuinkin saman värinen kiikun maalin kans. Maalipurkki, pultit, rillihiiliä ja kasteluletkuun uus sumutinosa. Miehetkö ei heräteostoksia muka teksis? ?

Pilikkireissu jatkuu

Sunnuntai aamukin oli tavattoman kaunis. Yöllä oli ollut pikkupakkanen ja miinuksen puolella näytti mittari vielä seittemän aikaankin olevan. Muut olivat jo heränneet koluten keittiösä aamupallaa laitellen Tapanin jatkaessa uniaan.

- Annetaan häen nukkua jos kerran unta riittää, eika tuo haitaksikaan taija olla?

- No mitäpä haittaa siitä vois olla?

- Ei kai muuta kuin se ettei ehi meijän toisten mukkaan pilikille, Seppo puheli tunkiessaan sämpylää suuhunsa.

- Liekkö hänellä kovin suuria halujakaan siihen, oli se eilinen päivä sen verran rankka juttu, Rauno totes puhuen kuin olis omisa ajatuksisssaan.

- No niihän se tais olla, mut mahtava juttu että mies siitä hengisä selevis. Oishan se ollu kamala paikka meijän kotia ajella kun yks porukasta olis tullu vainajana takasin. Sitä kun ei koskaan tiijä etukätteen elämänsä päiviä, niin se vaan on.

Ennen puolta päivää miehet pakkas pilikkivehkeensä ja lähtivät aurinkoiseen kevätsäähän kokkeileen miten mahtaa kala napata tähän aikaan päivästä. Pari tuntia jäällä istua nököttäen, sitte mökille laitteleen jottain sapuskaa ja keitellä lähtökahavit. Suunnitelmisa kun olis päästä lähtemään 16 aikoihin ajeleen kotia kohti niin ei menis kovin myöhäselle kotia tulon kans.

Miehet olivat ehtineet pilikkiä vajaan tunnin kun huomasivat Tapanin tulevan mökiltä heitä kohti. Mies kuluki rauhallisin askelin, hieman kuin varoen ja tunnustellen jään kestävyyttä.

- Noh, miltäs olo tuntuu ?

- Eipä tuo yhtään hassummalta tunnu, kait täsä ihan entiselläni alan olla. Tuola sisällä kun istuin tuvan penkillä kahtelin ikkunasta teijän pilikkimistä, silimiini osu tuo sula kohta järven keskellä. Nousi valtava pelonsekanen ajatus päähän, että ei ikinä ennään jäälle. Ihan pakko oli pistää kengät jalakaan, takki päälle ja pikkusen niinku pakottaa ihtensä ulos.

- Minä kun en halua jäähä semmosen pelon vangiksi vaan haluan tulevina vuosina vielä monet kerrat istua teijän kans pilikillä sinttejä narraamasa ja nauttimasa ihanista kevät päivistä.

- Taatustihan täsä rannasa jää kestää että oo ihan huoleti. Et sää toista kertaa tällä reissulla jäihin tipaha, Rauno puheli rauhottavalla äänellä huomatessaan Tapanin äänen värisevän vaikka tämä yrittikin sitä peitellä.

- Joo, eiköhän tuo kestäne, Tapani puheli silimäillen järven jäälle siristellen silimiään kirkkaan auringonpaisteen osuesa silimiin. Hän hengitti syvään vetäen keuhkoihinsa raikasta kevätilimaa; tunsi nenässään sen tuoksun. Se tuoksui elämälle.

Ei ollut Ahti anteliaalla tuulella sinä sunnuntaina. Vaikka miehet toinen toisensa perään kairasivat uutta reikää, kiinnittivät makosempia syöttejä koukkuihinsa, niin siitä huolimatta vain muutaman pienen ahavenen saivat narratuksi. Siihen oli tyytyminen.

-Näistä rääpäleistä ny ei oo ku kissin ruuaksi, sano Seppo roikottaen paria ahaventa pyrstöstä. Ahavenet tosijaanki olivat pieniä keskenkasvusia, mutta kun ei mittään muutakaan saalista saanut niin olipahan ees ne jotta voi pikkusen kehua että kallaa tuli.

Hyvillä mielin miehet kuitenkin palasivat mökille ruuanlaittoon, olihan aamupäivä ollut ihanan aurinkoinen ja rauhallinen. Jokkainen oli saanu leppuuttaa hermojaan ja tuntia sen fiiliksen josta sanotaan: aahhh täsä mun silelu leppää.

Selekiää työjärijestystä tarvittiin siihen että ruuanlaitto ja siivoushommat tulivat tehtyä. Kello mennä tikitti ja näytti aikaa jollon pitäs kohta olla auto pakattuna ja nokka kohti kotia.

- Kukas ottaa kokkausvuoron tällä kertaa vai pittääkö määrätä, Rauno kyseli.

- Mää voin ottaa jos passaa että laittelen sitä sun tätä mitä kaapeista löytyy. Eli syyvään pois mitä jääny, lämmitellään eiliset jämät, Masa sano ja oli jo menosa kahtelleen jääkaapille että mitäs sieltä löytynee.

- No ainaki mulle passaa.

- Joo mulle passaa kans Seppo tuumas.- Kuhan ny jotakin purtavaa löytyy ettei tarvi tyhyjällä mahalla kotia asti istua ja kahavit jos sais vielä nii johan sitä sitte pärijää.

Masan laittaisa sapuskaa toiset keräilivät kamppeet kassaan ja kantoivat ne jo autoon. Kun oli syöty ja juotu olikin loppusiivouksen aika. Siihen siivoukseen miehet ei kovin kauheesti panostanneet. Enimmät roskat ja pölyt lakasivat, tyhyjäsivät roskiksen ja laittovat matot suoraan. Kellään ei käyny mielen vieresäkkään että ois alakanu lattiamoppia heiluttaan, vaikka sellanekin siivouskaapin nurkasa näytti olevan. Heijän mielestään mökki oli ihan riittävän siisti jättää silleen vaan.

- Minäpä käyn vielä saunalla kahtomasa että sielä on kaikki ok, Masa sanoi ja juosta hilipasi saunalle sillä aikaa kun Seppo vei roskapussin roskikseen.

Kotimatkalla miehet puhelivat ja suunnittelivat tulevaa kessää miten saatas järijestymmään ees yks yhteinen viikonloppu samaselle mökille. Paikka kun oli tosi rauhallinen ja mukava. Kesällä he sais venneeki käyttöön ja ois mahollista souvella kauemmas syvemmille vesille. Tai jos ei ihan kesällä päästäis niin voishan sitä loppukessää harkita, mustikoitten ja hillojen poiminta aika vois olla hyvä, sillon ehkä emännätkin lähtis mukkaan. Mutta senhän näkkee vasta sitte miten sattuu kesälomat itekullekkin sopimaan ja millasia suunnitelmia "hallitukset" ovat kenties teheneet kesän varalle.

Sen pituinen se.

Pilikkireissu jatkuu..

- Sielä alakaa olla sauna lämmin että vois mennä joka haluaa ottaa lepposemmat löylyt. Joka tykkää kunnon kisalöylyistä, semmosista mitkä saa nahan vähä kirahtammaan niin voipi ootella reilun puoli tuntia, Masa ilimotteli saunanlämmitäjän virkaa hoitaneena.

-Onko se Seppo tullu sieltä reissultaan, vai pittääkö sille soittaa että sauna ois valamis? Rauno kysy nostaen päätään kirijan takkaa.

-Eipä tuota oo hetkeen näkyny, paras kai soittaa ettei mies vaan oo korpeen eksyny.

Rauno kahteli kännykkäänsä soittaakseen Sepolle mutta ei ehtiny numerua valihtemmaan kun Masa huikkas että oohan soitttamatta.

- Tuolahan tuo Seppo on pihalla ja riisuu lumikenkiä jaloistaan. Tainnu olla ihan mukava reissu kun saanu naamansakki noin punaseksi.

Seppo oli todellakin punanen ja hikinen. Oli viimesen kilometrin kävelly reipasta tahtia niin tottahan siinä hiki tullee. Mutta mitäpä se haittaa kun mies tiesi että sauna oottaa kunhan pääsee mökille.

-Mitähän jos me "kaks uitettua" mentäs ekana saunaan lepposempiin löylyihin? Rauno kysäs vilikasten Tapania, oottaen vastausta siihen mitä tämä on mieltä ehotuksesta.

- Joo, mikäpä se siinä, soppiihan se. Parempikin ettei kovin kuumia löylyjä ota kun on tuo pääkoppa vielä hieman pöllähtäneen olonen, Tapani vastas pienonen virne jo suupielessä.

Saunan tuoksu tuntui ihanteelliselle. Nennään tulvahti tuohen savun katku, ei kirvelevä vaan sellanen mikä saa saunan tuoksumaan oikeelle saunalle. Saunassa ei ollut vesihanoja eikä suihkusysteemejä. Oli vain vanhanaikanen muuripata misä sai lämmittää vettä. Kylymää vettä oli kahesa saavisa jotka olivat oven pielesä. Vesiputkia kun ei ollut niin kaikki vesi piti kantaa järvestä. Se oli tietysti saunanlämittäjän homma.

Mitään kilipailua miehet eivät ottaneet siitä kumpi kestää istua kuummemmas saunas. Enemmänkin heillä tuntu olevan tarvetta vaan istuskella ja jutella. Tai Tapanilla oli. Nimittäin kun miehet olivat päässeet lauteille alotti Tapani puhumisen, hän puhui ja puhui.

Rauno heitti välillä pikkasen löylyä ja kuunteli Tapanin vuodatusta. Vasta nyt hän tajusi miten rankka ja tuskallinen oli päivän tapahtuma Tapanille ollut. Eikä hän voinut mielessään muuta kuin hiljaa rukoilla itelleen viisautta mitä hän miehelle vastaa, ettei tämä sulkisi sisintään ja jäisi täysin ulkopuolelle asioista, joihin hänen tulisi päästä sisälle.

- Ne viimeset ajatukset mitä muistan kun ajattelin, että jos minä tästä hengisä seleviän niin lupaan, lupaan tehä parannuksen, sitte kaikki pimeni.

Tapani kertoi Raunolle kaikki ne tuntemukset, pelot, lupaukset mitä hän oli siinä tilanteessa ajatellut, eikä hän voi nyt mitenkään jatkaa elämäänsä, etteikö hän itse pitäisi kiinni siitä mitä oli luvannut. Se tuntui hänestä nyt liijan raskaalta ja hänen henkiset voimavarat tuntuivat olevan loppu.

Rauno kuunteli aika hiljasena ja mietteliäänä Tapanin jutustelua. Kun mies näytti saaneen juttunsa päätökseen Rauno avasi suunsa ettien hieman oikeita sanoja ettei synnyttäisi turhia paineita.

- Annetaan ajan kulua. Antamasi lupaus tekee omaa työtään sinussa. Ei se tapahdu ihan yks kaks sormia napsauttamalla, vaan hengellisen elämän syntymiseenkin tarvii oman aikansa. Pääasia mun mielestä on se, että pyrit sitä kohti minkä nyt oikeaksi sydämessäs koet. Ei voi, eikä saa vaatia iteltään sellasta mihin ei voi sydämestään yhtyä. Tilanne on vielä niin tuore, sun ajatukset jyllää ja velloo sinne ja tänne. Mut se on varma asia, että apu tulee ylhäältä olipa tilanne sitte mikä tahansa. Aina on mahollisuus rukoilla joten jätetään tämäkin asia rukouksin Jumalan tiettäväksi. Hän antaa sulle voiman että voit omalta osaltas täyttää lupauksen, Jumala kyllä täyttää sen omalta osaltaan. En minä muuta oikeen osaa sanua.

- Ei sun tarvikkaan sanua. Tuo oli jo hyvin sanottu. Sitä vaan ihimettellee miten äkkiä voi ihimisen mieli ja ajatus muuttua kun on kuoleman kans vastakkain. Näin kävi mulle.

Mutta eiköhän se oo aika huuhtasta roppa ja lähtiä saunakalijalle?

Illan päälle laitettiin vielä tuli takkaan, paistettiin hiilloksella makkaraa ja päivällä saadut muutamat kalat. Palan painikkeeksi oli piimää ja kalijaa sai jokkainen valita mieleisensä. Venyihän sekin ilta puoleen yöhön ennekuin miehet olivat niin väsyneitä että yks toisensa jäläkeen siirtyivät petilleen. Kokonaisuudesaan päivä oli ollut rankka ja monivaiheinen, päivä joka taatusti jäi heille kaikille mieleen.

jatkuu.. .. ..

Pilikkireissu jatkuu

Raunon uimataito oli vallan toista luokkaa mitä Tapanin, joten hän voimakkailla vedoilla pääsi syvemmälle ja sai kuin saikin otteen Tapanista, joka tuntui olevan tajuton ja ihan pois tästä maailmasta. Rauno sai laittaa kaikki voimansa ja taitonsa peliin ponnistellessaan kohti pintaa saadakseen heidät molemmat pinnalle.

Hetki oli sekunneista kiinni ja ne tuntuivat niin äärettömömän pitkiltä. Eikö se pinta tule vastaan ollenkaan?

Aahhh, mikä ihana tunne kun raitis ilma virtas Raunon keuhkoihin hänen saatuaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Samalla hän nosti Tapaninkin pään ja käänsi hänet selälleen jolloin häntä on helpompi hallita. Masa ja Seppo olivat pelolla ja jännityksellä ootelleet, että kuinka kauan se oikeen kestää ennenkuin miehet vedestä nousevat. Eihän siihen todellisuudessa ollut aikaa mennyt kovikaan montaa sekunttia, mutta tuollasessa tilanteessa sekuntikin tuntuu ikuisuudelta.

Miehet heittivät lassolenkillä varustetun köyden Raunolle ja valamistautuvat vetämään kunhan köysi on ensin saatu Tapanin ympärille niin että on turvallista vetää. Tuotti hieman ongelmaa saaha pujotettua köyttä Tapanin kehon ympärille kun samaan aikaan piti yrittää pysytellä koko ajan veen pinnalla. Mutta ihmeen kautta se onnistui ja viimmein miehet pääsivät vetämään. Rauno työnsi jaloista sen mitä jaksoi velttoa, tajutonta miestä kohti turvallista kestävää jään reunaa.

Kun Tapani oli saatu kestävälle jäälle Masa tutki heti, että hengittääkö mies. Kovin elottoman oloinen mies oli joten Masa alkoi elvyttään toivoen ja huokaillen mielessään, että Tapani tästä seleviäis. Niin paha ei tilanne kuitenkaan ollut että Tapanista ois elämä ehtinyt virrata pois vaan muutamien puhaltamisten ja painallusten jälkäkeen mies alkoi korisemaan, yskimään ja oksentamaan vettä. Sekavahan mies oli eikä ilmeestä päätellen tajunnut yhtään missä oli ja mitä oli tapahtunut. Mutta senhän ehtii kyllä myöheminkin tulla tietämään. Nyt vaan pitää kiireesti päästä lämpimään ja vaihtamaan kuivat vaatteet.

Sillä aikaa kun Masa hääräs Tapanin luona, Seppo oli mennyt auttamaan Raunoa ylös vedestä ja olivat nyt menosa kohti mökkiä.

-Tuo Seppo sieltä mökiltä se pressu ja niitä vilttejä, koitettaan saaha siirrettyä Tapani sisälle.

Hetken päästä Seppo tulikin takasin vetäen perässään pressua jossa oli muutamia vilttejä. Miehet laittovat pari vilttiä pressun päälle, nostivat Tapanin vilttien päälle ja taas vilttikerros lämmikkeeksi. Sitten vaan pressun kulumista kiinni ja vetämään mies mökille.

Se iltapäivä oli todella erilainen mitä oltiin suunniteltu. Pilikkimiset oli siltä päivää ohi, kenelläkään ei teheny mieli mennä jäälle. Tapanin jäihin tippuminen oli sen verran säikähyttänyt ja pysäyttänyt, että taisipa sitä jokainen vielä ajatuksisssaan läpi käydä.

Seppo oli ottanu lumikenkänsä ja lähteny muutaman kilsan lenkille mökin ympäristöön. Ellei mua näy kun alakas olla saunaan menon aika nii soittakkaa kännykkään, oli hän lähtiessään sanonu.

Raunolla oli mukanaan hyvä kirija ja pari sanaristikkolehteä. Niitten kans aika kyllä kuluu mukavasti. Masa oli luvannu pilikkua saunapuut ja lämmittää saunan että päästään koko porukka illalla saunomaan.

Tapani oli nukkunut usijamman tunnin sen jäläkeen kun miehet olivat tuoneet hänet sisälle. Olivat saaneet vaihettua hänelle kuivat vaatteet ja kantanneet sänkyyn. Hieman sekavat muistikuvat hänellä on kaikesta tapahtuneesta, mutta nyt hän oli ihan tajuisssan ja elävien kirijoisa.

Kaikki se mitä oli tapahtunut alkoi palautua hänen mieleensä. Se tunne kun hän oli rimpuillut veden alla. Tapanilta pääsi voihkasu ja selkäpiitä myöten kuluki kylmät värreet, oli se tunne niin tuskallinen ja kammottava. Se pelko ja se lupaus - ajatukset velloivat miehen päässä kuin aallot, jotka eivät tuntuneet saavan lepoa eikä rauhaa. Entäpäs jos olisikin kuollut? Niinpä niin, miten ois miehen käynyt? hän kuuli äänen kyselevän sisimmässään. Huonosti, hän vastasi ite kysymykseen käyden sisällään suoranaista vuoropuhelua ihtensä kanssa.

jatkuuu...

Pilikkireissu jatkuu...

Ilta oli pitkästi yli puolen yön kun miehet saapuivat majapaikalle. Kukaan ei ollu kauheesti juttutuulella, tais olla päällimmäisenä ajatuksisa päästä vaakatasoon mukavalle petille ja unta silimiin. Rauno ja Tapani majottuivat sammaan kammariin, Masa ja Seppo sitten toiseen. Kasseista ja repuista tyhyjättiin jääkaappiin sellaen mitä sinne kuulukin, muitten tavaroitten laittaminen sai jäähä aamun.

-Kyllä tekis mieli haukata jottai hiukapallaa vaikka meneekin yösyönnin puolelle, Masa tuumas penkoen repustaan ruisleivän. Hän haki jääkaapista voita, makkaraa ja maitopurkin.

Eihän sitä ruisleivän mussuttamita toiset miehet kestäneet katella vaan tekasivat jokkainen itelleen reilut voileivät ja söivät niitä nautiskellen, makkaran pätkästä välillä haukaten palasen sekkaan.

Liekkö syömisen nautinto, tai makkaran maku suusa saanu aikaan sen että juttu alako taas luistammaan eikä miehet huomanneet ajankulua laisinkaan. Lähes pari tuntia he siinä mökin pöyvän ääresä puhelivat kunnes joku huomas sanua että eiköhän sitä mennä pehkuihin.

Aamu valakeni keväisenä ja aurinkoisena. Lintujen laulukonsertti oli jo alkanu palijo aikasemmin kuin ensimmäinenkään miehistä oli saanu silimiänsä auki. Siihen liverrykseen oli toki mukava herätä.

Kahvi ja puuro oli keitetty, hyvä aamupala syöty jotta jaksaapi puoleen päivään saakka järven jäällä istuskella. Eväitä ei kukkaan lähe raahaamaan mukaansa kun ei järven ja mökin välimatkaa ole kuin muutama satametriä. Sitte kun tulleepi näläkä niin tullaan takasin mökille ruuanlaittoon.

Joka miehellä oli omat välineensä ja reppunsa, tokihan siinä arvioitiin ja mittailtiin kenen pilikisä se paras vapa, ja millasta syöttiä kukanenki mahtaa käyttää. Eihän niisä suuria eroja oo, mutta ainahan sitä pittää jutunjuurta keksiä.

Järven jää oli tänä vuonna poikkeuksellisesti ohuempaa kuin tavallisesti. Sen havainnon Rauno teki heti kun ensimmäistä reikää kairalla kairas. Luntakin oli edellis päivinä sadellu niin että vaikeaa oli osata arvioida miten vahvaa jää on keskemmällä järveä.

-Ei oo kovin vahavaa jää täsäkään kohtaa, huuteli Seppo muutaman kymmenen metrin päästä. Taijan kairata pari aukko ja istuskella hetken aikaa, jos vaikka jonku sintin sattus saamaan.

-Joo, istuhan sinä sielä ihan rauhas, mää kahtelen tuolta vähä keskempää ommaa reviiriä, Tapani huusi pienonen virne naamallaan. Hänellä kun oli ajatuksena päihittää kaikki toiset runsaalla kalasaaliillaan. Siksipä hän halusi pysytellä kaumepana toisista ettei muut tule hänen apajilleen.

Ukot olivat istua nököttäneet tunteroisen jakkaroillaan sopivan huutomatkan etäisyydellä toisistaan, nytkytellen pilikkivapaansa tasaseen tahtiin. Olihan sitä saalistakin jo tullut sentäs kolome kokonaista kallaa, ettei ihan huonosti ollut päivä alkanut. Vaatihan se oman keskittymisen pilikkiminenkin ettei sintit pääsis karkuun, mutta ehtihän siinä ajatuksissaan monta muutakin asiaa miettimään.

-Illalla lämmitellään kyllä tuo rantasauna, puheli Rauno pilikkimisen lomassa.

- Niin tehhään, Seppo huuteli, samas hän vetäs pilikkinsä vedestä ja koukusahan sätkytteli ihan hyvän kokonen ahaven. Siitä on hyvä jatkaa kalojen narraamista.

Tapania ei kalaonni ollut vielä suosinut vaikka hän oli jo usijamman reijän kairannu. Viimein hän päätti kokeilla onneaan keskemmältä järvenselekää olettaen että sielä kala liikkuu paremmin kun on hieman syvempää.

Se päätös oli koitua hänelle kohtalokkaaksi sillä edellisten päivien lumisateet olivat peittäneet jään eikä Tapanikaan osannut ajatella että lumen alla oleva jää olikin petollisen ohutta.

Täysin tietämättä jään olemattomasta kantavuudesta, sen tummuudesta ja hauraudesta hän asteli päättäväisin mielin keskemmälle järveä kantaen kairaansa olokapäällään. Hieman jää rutisi jalakojen alla, mutta siihen Tapani ei havainnut kiinnittää mittään huomiota. Juuri kun hän oli laskemaisillaan kairan alas olokapäältään jää petti rusahtaen hänen jalkojensa alta. -Eii helekkarii...Tapani huusi minkä ääntä lähti ja samassa hän jo haparoi vettä käsillään, kairan irrotessa ja painuessa veteen. Reppu joka oli Tapanin käsivarrella takertui hänen käsiinsä niin että hänen oli lähes mahotonta pystyä pitämään ittensä veen pinnalla.

Välillä käyden veden alla, välillä päästen pintaan, Tapani rimpoili irti reppuaan, jonka kantohihna oli päässyt kiertymään hänen käsivartensa ympärille siten, että sitä oli mahoton saada irrotettua ilman toista kättä. Molemmat kädet kun olivat kiinni repussa, pinnalla pysyminen oli todella vaikeaa ja hän vajos syvemmälle veteen. Tapani ei ollu mikään hyvä uimarikaan eikä hän osannut hallita eikä hillitä hermojaan joutuessaan täysin veden armoille. Siinä muutaman sekunnin aikana hän ehti ajattelemaan, että mitenkähän tässä käynee.

Ajatus takoi hänen päässään, näinkö minä kuolen? Eikö ne toiset kuulleet huutoani? Miten minä en saa tätä reppua irti, hän riuhtoi ja potki yrittäen päästä lähemmäs pintaa keinolla millä hyvänsä.

Pääsä kuluki ajatuksia ja kuvia eletystä elämästä, viimesin niistä oli jonkulainen huokaus jos tästä hengisä seleviän nii lupaan, lupaan. Sitten alkoi kaikki jo hämärtyä mut samasa hän tunsi aivan kuin joku olisi tarttunut häneen.

Olihan miehet sen huudon kuulleet. Rauno oli jo juostessaan paikalle riisunut päällystakkinsa eikä miettinyt hetkeäkään kun jo sukelsi hyiseen veteen, että saisi otteen Tapanista ennen kuin tämä ehtisi vajoamaan liian syvälle. Masa ja Seppo olivat tulleet myös paikalle ja heillä oli mukanaan köysiä jotka olivat noutaneeet mökiltä. Niistä he voisivat tehdä riittävän pitkän vetohihnan, sillä hauraalle jäälle ei ollut menemistä.

jatkuuu.....

Pilikkireissu jatkuu...

 

Juttu luisti ja naurun römähykset kaiku Raunon korviin hänen ajellessaan reippasta kaheksaakymppiä. Vakinoppuvensääjin pittää huolen tasasesta vauhista ei tarvi siihen niin kauheesti keskittyä. Ratio pauhaa ommaa sävelmäänsä taustalla ja sekottuu miesten puhheensorinaan sopivasti. Ratiodeistä kuulostaa tulevan joku hengellinen laulu jota Rauno alakaa hilijaa hyrräileen mielessään.

-Mikäs laulu se tuommonen on? Laita ny isommalle että kuulee, Seppo sano kiinnostuneena siitä miten laulu etenee ja millasta tempoa siitä löytynee. Hän kun harrastellee haitarin soittoa ihan omaksi ilokseen.

Raunohan käänsi volyymia pikkusen suuremmalle vilikasten samalla taustapeilistä toisten miesten ilimeitä että mahtaakohan olla sopivaa.

- Löytää sen voit onnen ihmeellisen, jos käännyt tieltä synnin, turhuuden... lauloi kaunis ääninen naislaulaja musiikin soidessa taustalla tasatahtista poljentoa. Miehet keskeyttivät puheensorinansa.

-Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan aarrettasi ryöstää voi, jatkoi laulaja.

Tapani joka istui takapenkillä puristeli hermostuneesti käsiään nyrkkiin, auki, nyrkkiin. Hän puri hieman huultaan, hänen olemuksensa vaikutti kiusaantuneelta. Hänen silmissään oli katse josta saattoi päätellä että miehen sietokyky ylittyy hetkenä millo tahansa.

Laulun lopputahit hijenivät ja seuraava artisti pääsi ääneen. Juha Tapion Kaksi vanhaa puuta alkoi soimaan taustalla.

-En perhana minä tuota jonninjoutavaa hömppää ala kuuntelleen koko matkaa jos ei sieltä mittään muuta tuu nii laita kii koko toosa. Tapanin äänensävy oli perin ärtyneen ja kiihtyneen olonen.

Rauno vilikas taustapeiliin ja näki Tapanista että nyt on miehellä hermo pinnasa. Rauno oli hyvin tietonen Tapanin asennoitumisesta hengellisiä asioita kohtaan eikä hän halunnut listätä toisen ärtymystä. Niinpä hän muitta mutkitta hän vaihto kanavaa eikä sen kummemmin asiaan reakoinut.

Seppo, joka olisi haunnut kuunnella toisenkin biisin loppuun, ei malttanut pittää suutaan kiinni. Hän kääntyi etuistumella melekeen selekä menosuuntaa kohti ja mulukas Tapania kasvoillaan kysyvä ilime.

-No mikäs sulle ny tuli kun pittää tuollaitte kiihtyä yhestä laulusta?

-Ihan soopaahan se laulaja laulo. Elämän onnen löytymisestä, synnin tien hylykäämisestä, hehhe kaikkia sitä. Kuka sen sannoo mikä on syntiä mikä ei oo? Jokkainen on oman onnensa seppä. Eikös se oo jokkaisen oma asia miten niitä noita uskonasioita mielessään määrittellee?

-Totta kai ne on jokkaisen oma asia, enhän minä sitä tarkottanukkaan etteikö ois. Ihimettelin vaan että yhen laulun takia tarvii noin antaa tunteilleen valtaa.

Miesten kesken tuntu syntyvän pienonen eipäs juupas keskustelu Tapanin kritisoidessa ja antaessa aika kärkeviäkin kommentteja siitä mitä hän ajattellee uskonnoista ja jumaluusopeista.

-Ei kai minkään muun takia maailmasa tapella ja sodita niin hirvittävästi kuin uskontojen takia? Jatkuvasti on jotku äärilahkot toisiaan tuhoamasa ja heitä vielä tulis kunnioittaa. Kuka sellaseen haluaa uskoa, en minä ainakaan. Ja se kauhia naisten alistaminen, se jos mikä on niin kieroutunutta ajattelua että en voi mitenkään hyväksyä, että uskonnon varjolla voidaan niin tehä. Koko jumala-ajattelu on ihan sanonko mistä.

Rauno ja Masa olivat kuunnelleet jutustelua tyynen rauhallisesti ottamatta kantaa puoleen taikka toiseen. Rauno kai oli ainut joka tiesi tarkemmin Tapanin elämän taustoista. Ne olivat sellaiset, ettei hän yhtään ihmetellyt miehen kielteistä asennoitumista ja ärtymystä.

-Ihan totta sinä Tapani siinä sanoit, että uskontojen takia sotia on hirvittävästi. Mutta ainahan tulis osata nähä ja ymmärtää mitkä asiat sielä taustalla vaikuttaapi. Eikä meijän taija kannattaa alakaa tällä reissulla niitä liikaa pohtiin. Jos asiat enemmän kiinnostaa nii sovitaan ihan tietty ilta jollon jutellaan asiasta ihan perinpohojin. Sillo voi jokkainen sanua mitä ajattellee, eikä kenenkään tarvi kokia, että mun mielipitteeni ois toista väärempi. Rauno vilikuili taustapeiliin tutkaillen mitä Masa ja Tapani asiaan sanosivat.

-Eipä oo hullumpi idea, sai Seppo sanotuksi. Mua ainaki asiat jonku verran kiinnostaa.

Tapani ei asiaan kommentoinut mitenkään. Istua jörötti vaan paikallaan synkän näkösenä yrittäen keskittyä kuuntelemmaan ratio-ohojelmaa, joka kuulosti joltakin kuunnelmalta.

Matka jatku hilijasuuven vallitesa useampia kymmeniä kilometrejä. Hilijasuuven rikko lopulta Masa.

-Nyt kyllä pitäs saaha kahavia, pysähytäänköö seuraavalle huoltsikalle?

Pilikkireissu jatkuu

Tupa on kodikas ja sisustettu vanhanaikasilla kalusteilla joista silimiinpistävin on suuri klaffipiironki eteläisellä seinustalla. Kalusteista suurin osa on perinnöksi saatuja, kuten keskellä lattiaa keinahteleva kiikkutuolikin. Kiikkutuoli on harvinaisuus ja todella kaunis. Yleensä on totuttu näkkeen kaks jalaksisia kiikkutuoleja niin tässäpä jalaksia onkin kolome, jokkaisesa jalaksesa käsin koverretut kruusaukset. Sama kruusaus toistuu selekänojasa.

Tuvan toisella laitaa keittiön puolella on iso tiilistä muurattu tulisija. Siinä on leivinuuni, puuhella ja avotakka jonka luukut aukenivat oleskelutilan puolelle. Seppo huomasi myös takan sivusa todella hienosti suunnitellun pienen syvennyksen misä oli hyvä paikka säilyttää polttopuita. Näyttipä tuohon keräntyneen vanahoja sanomalehtiäkin.

-Juokko sää kupin kahavia, täsä ois?

-Kiitos vaan mut enpä välitä. On tullu päivän aikana juotua usiampi kuppi, alakaa olla kiintiö täys.

Samasa näky pihamaalla kahet auton valot. Raunon Tojotan valot tunnisti heti, mutta toisesta autosta ei saanu sisälle saakka selevää. Rauno ajo autonsa ihan portaitten juurelle, toinen auto jäi alemmas alamäkkeen sielä ku oli enemmän tillaa kääntyä. Rauno oli jo autostaan ulukona avvailemasa takakonttia kun Tapani vielä haeskeli tavaroitaan Renuksi osottautunneen auton peräkontista, kiroillen nii että portaille saakka kuului.

Masa heitti pusakan päällensä, käväsi antamasa Kaarinalle halin ja pusun, keräs kassinsa ja pakkinsa kainaloon, Sepon seisoessa omien kantamuksiensa kans jo uluko-ovella ootellen, että menevät sitte samalla oven aukasulla.

Aika hyvin oli saaneet muitten tavarat takakonttiin sullottua, ennään ollu ku Masan tavarat jotka tuli saaha jotenkin sinne sopimaan. Masa oli aina iloinnu siitä, että Rauno piti autonsa siistisä kunnosa. Nytkään tavaratilasta ei nähäny mitä sielä oli viimeksi kuskattu, vaan se oli yhtä siisti kuin auto ois liikkeestä haettu.

-Taijanpa ottaa tään pikku repun jalakatillaan, hän sanoi ja löi takaluukun kiinni. Seppo oli vallottanu vänkärinpaikan, joten Tapani ja Masa sai istua takapenkillä.

-Onkohan ny kaikki mukana mitä tarvitaan? Rauno kysy kuin varmistaakseen ettei tarvis kahenkymmenen kilsan  päästä kääntyä takasin ku joku yks kaks muistaaki että jottain on unohtunu.

-Eiköhän ne kaikki romppeet  oo matkasa, jos ei oo nii sitte pittää pärijätä iliman.

Tojotan keula käänty lumiselle tielle ja matka alako kohti pohojosta mukavan lepposasa ilmapiirisä.

Juttuahan äijillä riitti vaikka kuinka, jokaisella kun on oma työnsä ja touhunsa mitä viikottain tekkeepi. Tietysti työasiat on työasioita, eikä niistä kovin jaksa jauhaa, mut sittehän on ne iänikuiset aiheet, autot ja naiset joista huulta heitettiin vaikka kuinka.

 Masa ja Seppo ovat metallialan miehiä, samasa työpaikasa olleet kolomisen vuotta, joten he tietävät toistensa tekemiset aika tarkkaan. Rauno on töisä verotoimistosa, hallittee sen alan melkosen hyvin ja on monta kertaa antanu hyviä neuvoja. Tapani on kirvesmies, ollu eri rakennuksilla töisä vaihtelevasti, millon lyhyempiä, millon pitempiä jaksoja kerrallaan.

Yhteistä näille äijille on se että he ovat tavanneet toisensa muutama vuosi sitte vähä vanhempien miesten peli-illasa. Vähä vanhempien miesten ilta tarkottaa sitä, että ei olla ennään kloppeja, mut ei vielä niin vaarejakaan, vaan siinä hyväsä mukavasa keski-iäsä.

Peli-ilta sisältää useammanlaista pelaamista, lentopalloa, sulkapalloa ja sähälyä joita pelataan vuorotellaan tiettyjen viikkojen välein. Sen lisäksi he ovat kokeneet hyvänä yhteiset retket ja reissut luontoon. Sellaselle reissulle sitä nytkin oltiin menosa.

Joillakin reissuilla ovat naisetkin olleet mukana mikä tietysti tuo oman mukavuutensa ja hankaluutensa. Naiset kun on naisia ja usein aika sanovaisia. Päästäppä sitte aina yhteisymmärrykseen siitä kuinka asiat hoidetaan. Mutta sopu sijaa antaa, sehän pätee aina.

jatkuu.. .. .. ..

Pilikkireissu jatkuu...

Puoli kuuven jäläkeen ajo pihhaan valakonen auto ja autosta nousi keski-ikänen mies päässään vähä hullunkurisen näkönen pipo. Pipo muistutti enemmän tonttulakkia kuin pipoa. Mutta mikäpä se siinä jos mies ite piposta tykkää; hyvähän sitä sillo on päässään kantaa. Se hyvä puoli piposa näytti olevan että korvat pyssyy taatusti kylymältä suojasa. Piposa kun on pituutta vettää se ihan silimiä myöten niin syvälle päähän kuin haluaa.

Mies aukassee auton takaoven, ottaa takapenkiltä mustan kassin ja repun, joka kai on joskus ollu tummanviheriä. Repusta näkkee että se on monta reissua nähäny. Suuaukon kiristysnyöri hapristunu niin että sitä oli vaikea ennään saaha solomituksi. Nahkaset kantohihinat olivat hiertynneet olokapäitten kohilta, repun kangas monilta osin saanut uutta ruskehtavaa värisävyä, ajanpatinaa kuten sitä sanotaan. Repun suuaukosta näytti törröttävän kirveen varsi, oli kai mies ottanu sen mukkaansa kaiken varalta, ettei käy sitten nii että ku puita pitäs pilikkoa niin ei kirvestä oo kellään.

-No mitähh? Lumikengätkin raahaa Seppo mukanaan, naurahti Masa kun katteli ikkunasta miehen touhuja.

-Vaikka mistäpä tuon tietää vaikka noille ois käyttööki, ohan tuota lunta vielä melekosesti"

Seppo sai tavaransa autosta pihamaalle ja kahteli että mihinkähän nämä nostais kyytiä ootellessa. Otti lumikengät kainaloonsa, repun oikijaan kätteen, mustan kassin vasempaan ja lähti tallustelemaan tuppaa kohti. Sillä aikaa Sepon rouva oli jo ehtiny kaasutella pihamaalta ja menny menojaan.

Masa oli tullu uluko-ovelle vastaan ja huuteli tulijalle, - no terve, terve, tulehan tuppaan sieltä äläkä jää sinne ihimettelleen. Täsä etteisesä on hyvvää tillaa kamppeilles, tuosa ne mahtuu sen aikaa olemaan ku Rauno tullee."

-No terve vaan, sai Seppo sanotuksi kun oli päässyt nousemaan portaitten yläpäähän.

-Meinas ihan henkeen ottaa tuo pienonen ylämäki mitä tänne teijän tuvalle on nousta. Hän kopsutteli kengänpohojansa puhtaaksi porrasharijaan, astu peremmälle ja laski kantamuksensa etteisen lattialle.

-Otin varalta kirveen ja lumikengätki mukkaan jos sattuu vaikka tarvimaan, Seppo puheli vetästen pipon päästään samalla haroen sormillaan tuuhijaa tukkaansa vähä järijestykseen.

-No niihän tuota näytät ottaneen.

Seppo puhisti kengistään viimeset lumet etteisen karkeeseen mattoon ja meni tuppaan Masan jäläkeen, tervehti emäntää ja kahteli mihin sitä istahtas.

-Iltaa, iltaa, äläkä ny niitä kenkiäs ala riisumaan, kohtahan tuota saat mennä takasin pihalle, Kaarina ehti sanomaan huomatessaan Sepon alakavan aukomaan kengännauhojaan.

-No jooo, eihän täsä kovin montaa minnuuttia taija ehtiä istuskelleen.

Seppo istahti jakkaralle alakaen silimäillä ympärilleen tuvan sisustusta.

jatkuu.....

Pilikkireissu jatkuu...

Villapusero oli jo usiamman vuojen palavellut kylymän karkottajana. Kaarina oli sen kutonu Masalle heijän seurusteluaikana. Kaarina oli siihen aikaan opiskellut sairaanhoitajaksi. Vaikka vapaa-aikaa olikin ollut niukasti, oli hän sen käyttäny tehokkaasti hyödyksi. Ellei hänellä ollut kudinta käsissään, oli hänellä kirja. Ne olivat hänen lempiharrastuksensa. Hyvät langat hän oli valinnut puseroon, ne eivät oo menneet miksikään vaikka puserua on joutunu usijaman kerran pesukonneesa pyörittään. Harmittaa kyllä jos sitä ei löyvy.

Pyykkikorien sisältö tuli tutkittua eikä sieltä villapuserua vastaan tullu. Sillä aikaa Masa oli tutkinu eteisen kaikki kaapit ja oli penkomasa lattialla olevaa vanhaa arkkua ku Kaarina tuli etteiseen.

- Ei löytyny puserua pykkikoreista eikä vaatteitten hoitohuoneestakkaan, Kaarina oli jo hieman huolestunut puseron olinpaikasta.

- Minä oon penkonu etteisen kauttaaltaan läpi, ennään tää arkku kahtomatta. Masa oli kumartuneena arkun ylle. Ähinää ja turhautumisen tuhinaa kuuli miehen huulilta kun hän alako tutkaileen arkun sisältöä. Kaarina oli lähes varma, että pusero on joutunu hukkaan. Tai jos se olikin unohtunu pirtille heijän sielä käyvessään edellis viikonloppuna? Kuka tuota nyt niin tarkkaan muistaa millo se viimeksi päällä ollu?

Pirtti on heijän oma pikkunen lomamökki jonne he joskus talavisinkin ajelevat viettään yhteistä viikonloppua. Kesäsin he pyrkivät olemaan sielä niin palijon ku mahollista. Onneksi olivat sillon rakennusvaiheesa teheneet mökistä talaviasuttavan, muutehan sen käyttö rajottus vain kesäaikaan.

- No joo! Taas kävi totteen sanat etsivä löytää, huusi Masa vetäessään villapuseronsa hihhaa arkun reunan ylitte. Tuosahan tuo oli melekeen päällimmäisenä pienemmän pakin päälle nätisti lintattuna.

- Mitehän se tuonne oli eksyny? Kaarina kysäs vähä hölömistyneen näkösenä. Arkusa kun ei hänen tietääksen pitänyt olla vaatteita. Tuntu hieman omituiselta, että pusero nyt kuitekin sieltä löytyi.

Masa oli saanu arkun perintönä isältään. Sammaa peritökalun virkaa arkku heilläkin hoiti, mitä se oli hoitanut vuosikymmenniä ennen heitä. Kalastajanarkku, sehän se oli. Masan isoisä oli ollut ammattikalastaja ja arkusa hän oli säilyttänyt osan kalastusvehkeistään. Nyt arkku oli Masan käytösä ja hoiti perin hyvin virkaansa. Viheriä, pienenpi pakki jonka sisälle oli tarkkaan laitettu tietyntyyppiset vieheet ja uistimet, oli arkun vasemmalla puolella erilaisten vapojen vieresä.

Toinen, huomattavasti suurempi pakki oli arkun oikialla puolen. Se vei lähes kaks kertaa sen tilan mitä pienempi. Isompi pakki oli niin sanottu korijauspakki, jonka sisältä saatto löytää pari pientä meisseliä, pihtejä, tonget, siimoja, koukkuja, puukon, sakset, ja muuta sellasta. Pakissa oli siis kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetontakin mitä ny vois ajatella tarvihtevansa kun väsää ja värkkäää vapojen ja koukkujen kans. Lojuhan sielä arkun pohjalla ihan turhanpäivästäkin rojua. Ois sille "joku"-tyypille hommia arkun siivouksesakin.

Arkun kannen sisäpuolella oli pienonen taskunomainen kannellinen lokero. Sen alla Masa säilytti höyhenet, karvat ym. hörsylät joista hän aina sillon tällön innostuu sitomaan jonkulaisen uuden perhon. Sen verran kalamiehen verta Masan suonisa virtaa ja into vuosien varrella on kasvanut, että kajojen narraaminen tuntuu aina vaan yhtä mukavalta, harrasti sitä sitte misä muodossa tahansa.

Lopulta pusero löyty ja Masa pääsi jatkammaan tavaroitten pakkaamista, että ehtis saaha ihtensä valamiiksi siihen mennesä ku toiset tulevat hakkeen. Heijän olis tarkotus lähtiä ajeleen vielä iltasella joskus kuuven jäläkeen kohti Inaria, kunhan Rauno pääsee töistä ja saa kamppeensa autoon.

Aikasemmin viikolla oli puhelimesa ajasta sovittu, eikä tuota ollu uutta tekstariakaan keneltäkkään tullu että lähtösuunnitelmat ois muuttunneet.

Raunosta on vuosien varrella tullu heijän vakituinen autokuski kun reissuille lähettiin. Hänellä kun on Toyota Land Cruiser, siinä on takana hyvin tillaa tavaroille, eikä penkilläkkään istuessaan kenekään tarvi kärsiä ahtaanpaikan kammosta.

Matkakuluja on sitte katottu aina porukalla ja jaettu sillaitte pekkaa päälle systeemillä, että jokkaisella ois hyvä mieli ja mukava reissata. Kurijahan se ois jos yks joutus kaikki kulut pulittaan, kun kerran porukalla ollaan liikkeellä. Ei silti, että Rauno ois aina ollu vaatimasa saaha rahoja, hän kun on niitä miehiä joka luottaa siihen että ei sitä ihiminen köyhy jos hyvvää hyvyyttään toisia auttaa silllo ku siihen on mahollisuus.

Pilikkireissu

- Villapusero! Misä se sun kutoma kirijava villapusero on? Masa huuteli vaimolleen ja penkoi vimmatusti vaatekaappiaan.

Vaimo oli siistimäsä tuvan pöytiä syömisen jäliltä eikä sattunut kuulemaan kysymystä. Masa penkoi ja sekotti vaatekkaappinsa perinpohojasesti, mutta ei löytäny ettimäänsä.

- Kaarina, misä se mun pusero on? Masa huusi jo hieman ärtyneenä kun puserua ei löytyny eikä hän saanu mitään vastausta vaimoltaan.

- Mitä sää mölyät? Kaarina kysyi, joka oli tullut kamarin ovelle ku oletti kuulleensa, että häntä huuvettiin. Laiton astioita tiskikonneeseen, enkä kuullu mitä huusit.

Masa penkoi vaatekaappiaan kyllästyneenä. - No sitä kirijavaa villapuserua oon hakenu kohta puoli tuntia. Misä ihimeesä se mahtaa olla?

-Mihin sää sitä ny tarvit?

-Mihinkö? No otan sen mukkaan ku lähetään äijäporukalla sinne pilikkireissulle. Se on niin mahottoman lämmin ja mukava pittää päällä. Kun ei tiijä millasia kelejä sattuu tulemaan, ompahan ainaki varalta mukana.

Kaarina oli vallan unohtunu tulevan viikonlopun, vaikka oihan hän sen merkinny kalenterriin aikapäiviä sitte. Huhtikuun kolomannen viikonlopun kohalla luki punasella tussilla kirijotettuna

pilikkireissu Könkerön majalle. Edellisenä kesänä oltiin porukalla yhteisesti suunniteltu reissuja.

Tarkotus oli että naisväkikin tekkee oman reissunsa. Haaveiltiin että naiset menis vaikka Kuusammoon kylypyllään saunomaan, uimaan, ottamaan kasvohoitoja ja hierontoja. Illat vois olla vähä viihtellä ja tanssittaa joitakin kommeita hurmureita. Sen he olivat sanoneet ihan leikkimielellä ja naurunpyrskähyksin ku jokkainen tiesi omat tanssitaitonsa perin heikoiksi.

Naisilla oli ollut hupasaa seurata ukkojen ilimeitä kun rouvat moisia suunnitelmia julki toivat, niille jutuille naurettiin monta kertaa jäläkeenpäinkin. Kylypyläsuunnitelmat menivät kuitekin mönkään. Teija ei ollut saanut siirrettyä työvuorojaan, Saija ja Tapani olivat kesän jäläkeen eronnneet, eikä Saija ollut pitänyt yhteyttä sen jälkeen juuri ollenkaan. Niinpä kyseinen pilikkireissuviikonloppu oli Kaarinan mielestä häipyny eikä hän sitä ollu muistanu vasta kuin nyt.

- Oot sää ainaki vaatekaappis saanu sekasin, Kaarina naurahti ja vilikas Masan kasvoja.

- Pusero saattaa muutes olla etteisen kaapisa. Sehän oli sulla päällä uuven vuoden aattoiltana ku olimma kahtelemasa raketteja. Sisälle tullessas taisit laittaa sen kaappiin toppahaalarin kans. Kahtoppa sieltä.

Masa käveli etteisen kaapille ja nykäs oven auki.Vähällä hän oli saaha sylinsä täyteen rojua kun kaapin hyllyjen sisältö oli valahtaa lattialle.

- Samperi ku on rojua joka paikka täynnä. Sais tämänki kaapin joku ottaa ja siivota. Kukahan sekin joku mahtais olla, mietti Masa mielessään.

Nostettuaan pudonneet tavarat taksin hyllyilleen, hän alako siirtelleen hengareita josko sen villapuseronsa löytäs. Sininen toppatakki, Kaarinan haalari, oma haalari; olihan siinä takkeja ja puseroita vaikka muille jakkaa, mutta ei sitä mitä hän oli hakemasa.

- Tääläkö kaapisa sen piti olla misä on haalaritki?

- No sielä, sinne kai sää sen oot laittanu, Kaarina vastasi.

- No ei sitä kyllä tääläkään oo, kaikkia muuta kyllä.

- Jaa, no mihinkähän se sitte on joutunu jos ei sielä oo? Oiskohan se heitetty pyykkikorriin? Kaarina puheli mennessään tarkistammaan pyykkikorien sisältöä.

jatkuu.. .. ..