Totuttelua loman jäläkeiseen elämään

Kyllä se niin vaan kamalalta tuntu keskiviikko aamuna ku katottiin Hesassa ulos hotellin ikkunasta. Vettä sato melekeen kaatamalla, lämpötila oli just ja just päässy kipuammaan yli + 13 astetta. Ihana Suomen kesä.
Onhan se ihana, ainakin heille jotka joutuvat vuojesta toiseen asumaan maasa misä kesän keskilämpötila on + 30-40 astetta. Tulomatkalla lentokonneesa kokin vieresä istu italialainen nainen. Nainen jutteli just sitä miten rasittavaa se on ku kuumuutta on päivästä toiseen. Hän oli lähteny " pakoon" kuumaa Rooman kesää Suomen viileään, ihanaan kesään.
Tänään tuntuu Rovaniemellä olevan huomattavasti lämpösempi päivä mitä eilen oli. Aurinko on jaksanu paistaa koko päivän eikä vesisatteesta oo tietuakkaan. Totuttelemistahan siinä on päivä tai kaks ettei lähe kaupungille liihottaan hihaton hellemekko päällä, vaan muistaa laittaa pitkähihasempaa ylle.

Käytiin aamupäivällä lenkkeilemäsä, kierrettiin lähes kaikki kirpparit läpi. Sitä ehti kuukauven aikana tottua siihen, että aamupalan jäläkeen lähettiin käveleskelleen niin vaatii totuttelua jotta pääsee tavasta irti. :)
Torillaki käytiin pyörähtämäsä ja ostettiin yks loota mansikoita. Olivat tosi hyviä maultaan sekä laadultaan. Eipä tainnu olla ku vajaa kymmenen marijaa jotka tarvi heittää pois, kaikki muut kelepas joko suuhun tai pakasterasijaan. Mansikkahillua vois keitellä loppukesän marijoista, sittepä niitä saa vähä halavemmallakin, eikä oo niin nuukaa vaikkei ihan ykkösluokan marijaakaan ois.

Ilta meni oikeen mukavasti. Poika laitto viestiä että ovat likkojen kans menosa laavulle, kysy lähemmäkö kyytiin. Tottahan toki me lähettiin. Kokki kipas lähikaupasta hakemasa makkarapaketin ja niin sitä mentiin.

Oikeen mukava kesänen ilta, aurinko paistaa eikä itikoista ollu kiusaa. Järven rannalla kävi sen verran kova tuuli mikä vei itikat mennessään.

Nuotion äärellä on kiva istuskella ja kahtella liekkien leikkiä. Makkaran paistoon pääsee vasta sitte ku puut alakaa olla kutakuinki palaneet. Kunnon hiillos pittää olla, muute makkarasta tullee savukuumennettu eikä hiilloskäristetty. Noh, makuasijahan se on millasesta kukanenki tykkää.
Hyvin maistu nakit ja makkarat pikkuväellekkin. Pieninmmäisinkin porukasta tais popsia seittemän nakkia, liekkö raikas ulukoilima lisänny ruokahalua.
Savun haju pusakasa ja makkaran rasva sormenpäisä, ahh niin kotosaa. Kyllä tähän tottuu.

Lomareissulla hellettä loppuun asti

Hellettä riittää. Eilen oli tosi kuuma päivä, varijosa istusa valu hiki pitkin selekänahkaa mikä tiesi sitä, että ku pääsi majapaikkaan sai mennä vaatteet päällä suihkuun. Käytiin kuiten helteestä huolimatta kiertelleen Maksmir Parkisa, viime kesänä ku sielä käyminen jäi käymättä.
Puiston laajuus yllätti meijät. Ei lähetty kiertään koko aluetta vaan oijottiin mehtän halaki kulukevia polokuja.
Alueella oli muutama pikkunen järvi joisa uiskenteli sorsia ja kiipikonnia.

Puisto on avattu vuonna 1794, sen kokonaispinta-ala on 316 hehtaaria ja sielä on säilyny alueen kasvillisuutta, metsää ja eläimiä.  Vanahat suuret tammet ovat kestänneet tuulet ja tuiskut, seisoneet jämäkästi paikoillaan kuin sotilaspojat vartiosa.

Tämän päivän kävelylenkki suuntautu Jarun jävelle. Jarun on kahen kilometrin pitunen tekojärvi jonka rantaviivaa riittänee reilut seittemän kilometriä. Järvi ei oo kovin vanaha, se on rakennettu 1987 opiskeijaurheiluklipailuja varten. Järvelle on keskustasta matkaa noin kaks ja puoli kilsaa. Oikeen sopiva matka kävellä +25 asteen kelillä, ehti tulla sopivasti hiki ku päästiin perille. Onneksi päivä ei ollu vielä kuumimmillaan.

Vesi oli älyttömän lämmintä, enemmän ois piristäny jos ois ollu viliposempaa, mut kiva sinne oli pulahtaa. Rannalla oli kuntolaitteita joita sai vappaasti käyttää. Pitihän mun joisaki laitteisa käyvä vähä kokkeilemasa miten ne toimii. Yks laite oli sellanen mihin istuttiin pienelle istuimelle  ja otettiin pään yläpuolella olevista kahavoista kiinni. Kahavoja vetämällä alas päin sai nostettua ihtensä ilimaan. Painovastusta oli muutama kymmenen kilua, viistoista kertaa nousi aikaa kevyesti, sitte alako tekkeen tiukkaa. Eikähän sitä lomalla viitti alakaa rehkimmään ja repimään lihaksijaan kovin mahottomasti, voi tulla vaikka lihaskramppi ja se ei oo mukava se.

Järveltä kävely majapaikkaan olikin jo sitte hikisempi matka, lämpötila ku oli parin tunnin aikana ehtiny kohota yli kolomenkymmenen. Hiki valu selekää pitkin kaikki vaatteet oli märät, ei muutaku suihkuun ja vaatteet narulle kuivummaan.
 Kyllä reissusa on saanu auringosta nauttia yllin kyllin. Kokki mulle vähä virnistelikin: "Eipä oo tuotakaan ennen nähäny että varijopaikkaa kahtelet."
Täytyy myöntää että mielelläni kahtelin varijoo ku oikeen aurinko porotti päänahkaan täysillä.  Varsinkin silllo ku ei yhtään tuulenvire käyny, että ois pikkusen ilima iikahtannu, sillon tuntu että hiostaa, hiostaa, tähän liukennee.
Mutta mukavaa on ollu reissata ja nähä maailmaa pikkusen taas eri kulumilta mitä aikasemmin. Vielä on pari päivää matkaa eesä ja sittepä sitä ollaanki kotimaan mantereella.
Kiitos sulle kokkini mun, oot verraton matkaopas.

Lautasella pieni pätkä metallia

Kauppakeskuksesa kierrelesä huomattiin että sielä oli Japanilainen ravintola. Päätettiin käyvä Sarajevon viimesenä iltana sielä syömäsä ja jatkaa sieltä sitte matkaa vanahan kaupungin puolelle syömään jälkkäriksi sitä omenaherkkua.
Japanilaisen ravintolan tarijoilija oli todella miellyttävä, osas englantiakin niin hyvin että ruuan tillaaminen on heleppua.
Kokki tilas itelleen Teriyaki Tuna -annoksen ja mulle tuli Seafood Wokkia.

Hyvällä ruokahalulla syötiin ja maut oli kohallaan.
Olin saanu lautaseni lähes tyhyjäksi ku rakss... suuhun joutu jotakin sellasta mikä rusahti hampaitten välisä aika ilikijästi. Aattein että mikäs kova se oli, tuntu niin metalliselta. Syleksin oudon palan suustani lautaselle ja tutkin sitä vähä tarkemmin.  Palanen oli pieni kierteinen noin 1,5 cm pitunen metallin pätkä.  Purkin aukasijalla ku ruuvataan metallipurkkia auki, vois kuvitella että siitä saattas irrota tuommonen palanen. Vaan tuskinpa kokit purkkiruokia käyttivät,  he ku kokkasivat avokeittiössään asijakkaitten nähen. Jostain muualta se metallin pätkä oli mun sapuskaan joutunu.
Laiton metallin pätkän lautasen reunalle ja söin annokseni loppuun.  Pitihän tuollasta löytöä tarijoilijalle näyttää.

Tarijoilijan tultua annoin metallin pätkän hänelle. Hän sitä katteli ihimeissään ja päätään puistellen meni keittiöön näyttämmään kokeille mitä olin sapuskastani löytäny. Molemmat kokit kahtovat metallin pätkää, eleistä päätelleen he puhelivat keskenään siitä mistä moinen metallin pätkä ois tullu. Toinen kokeista osotti sitte kattoon, hellojen yläpuolella olevaan rasvansuodattimmeen, nyökytteli päätään sen näkösenä, että tuosta ritilästä sen pätkän on täytyny tippua.

Tarijoilijat sielä puhuvat keskenään ja siihen tuli vielä yks mies lissää joka vaikutti olevan pomo. Jonku ajan päästä tarijoilija tuli anteeksi pyyellen meijän luo ku jouvuttiin ottammaan ja sano että rouvan annosta ei tarvi maksaa.
 Tarijoilija oli todella ystävällinen ja pahoitteli monta kertaa että tuollanen virhe pääsi tapahtummaan. Tarijoilija sano tuovansa meille jäläkiruuaksi jotain mitä halutaan. Mietittiin hetki mitä sitä ottas,  jäätelöpallot tuntu siinä hetkesä olevan sellaset jotka jaksas vielä syyä.
- Voi hyvänen aika, tekkee niin isot jäätelöannokset että taitaa jäähä osa syömättä, oli miehen komentti ku seuras millasta annosta kettiösä valamistettiin.

Masu oli aika täys wokkiannoksen syömisestä, tämän jos jaksaa syyä niin omenaherkulle ei jää tillaa. Suklaajäätelöpallosta ku otin lusikalla palasen, tuli pallon sisältä näkyviin hiuksi.  Ei voi olla totta! Pistin lusikan lautaselle, otin hiuksen pään sormien välliin ja vejin, hiustahan tuli 8-9 cm pallon sisältä.
Meiltä pääsi nauru, niin koomiselta se tilanne alako vaikuttaan.
Tarijoilijaa ei naurattanu yhtään ku hän hiuksenpätkä hyppysissään meni keittiöön. Seurattiin tilannetta pöyvästä miten keittiöväki reakoittee. Kokit levittelivät käsijään, puistelivat päätään, selevästi näki että tilanne oli heille aika kiusallinen.
Me koitettiin heille selittää, että äläkää ny noin vakavasti asijaa ottako, eihän tämä kuitenkaan niin kuoleman vakava juttu oo.
Pois lähtiessämme tarijoilija vielä pahoitteli ja anteeksi pyyteli tapahtunutta, me lohutettiin häntä ja sanottiin, että ruoka oli tosi hyvvää. Jos vielä tullaan joskus toiste Sarajevoon, niin tullaan tänne syömään.
Ainut mikä jäi harmittammaan oli se omenaherkku, sitä ihanuutta ei sitten toista kertaa saanutkaan, ku maha oli jo liijankin täys.

Sarajevo

Mitäpä tullee ensimmäisenä mieleen Sarajevosta.
Varmaankin monelle tullee mieleen Sarajevon talaviolymppialaiset vuonna 1984 mitkä oli Suomia aatellen huippukisat, varsinaiset kultamitalikisat.
Marja-Liisa Hämäläinenhän voitti tuolloin kaikki naisten henkilökohtaset matkat, vitosen, kympin ja kahenkympin hiihot. Nykäsen Matti-poika sai kultaa mäkihyppelystä ja muutkin kisoihin osaa ottaneet suomalaiset menestyvät hienosti.

Toinen mikä saattaa tulla mieleen on Sarajevon piiritys vuosina 1992-1995 jolloin serbijoukot ampua räiskyttivät vuoristosta kaupungin keskustaan sen minkä ehtivät.
Sarajevo ku sijaitsee laaksosa vuorten ympäröimänä oli hyökkääjien heleppo vuorilta käsin tuhota kaupunkia.

Päivä oli tosi helteinen ku lähettiin nousemaan ylös vuoren rinnettä. Ilima ihan väreili kuumuudesta. Hiki tuli ja juomaa meni pari pullollista.

Sodan jälijet näkkyy kaikkialla; 

kaduilla on punasella petonilla korijaltu ja paikattu kohtia mihin kranaatit ovat iskeytynneet.

Monien, monien rakennusten seinisä on luotien ja kranaatin sirpaleitten jättämiä koloja ja aukkoja. Joissakin rakennuksia niitä on yritetty korjailla, osasta ne on jättetty ihan sellasekseen. 

Sodan jäläkeen rakennus ja korijaustyöt ovat jatkuneet tähän päivään saakka. Kaupunkia kiertäisä nähtiin monta puolivalamista talon rakennusrojektia jotka olivat jääneet kesken. Koivut kasvo jo petonipilareitten keskellä, kaikesta näki että niitä ei oo yritettykkään saaha valamiiksi.

Mietittiinkin että miksihän niitä ei oo rakennettu loppuun saakka ku seinät ja tukipilarit oli jo tehtynä. Eip ois tarvinnu ku katto, ikkunat ja sisustustyöt niin rakennusista ois saatu käyttökeleposia. Nyt ne vaan seisoo tyhyjän panttina lintujen ja kulukukoirien majapaikkoina.

Oliko sota se mikä vei rakentajat tuonen majoille eikä jatkajaa löytynyt?  Sitä ei me ei tietua saatu. 

Rakentamisessa uus ja vanaha kohtaavat toisena. Nykyaikasia rakennuksia nousee vanahojen, rikkoontuneitten keskelle.

Jotenki kaupunki on viihtysä kaikesta sodan jättämästä kurijuuesta huolimatta. Kaupungisa yhistyy länsimaisuus ja itämaisuus toisiinsa. Vanahan kaupungin puolella basaarilla voi nähä ja kuulla monenlaista. Palijon näkee naisia, kaiken ikäisiä jotka ovat pukeutuneet täys pitkiin hameisiin ja puseroihin. Hiukset on peitetty tiiviisti jollain pipoa muistuttavalla ohuen ohuella myssyllä, jonka päälle on vielä kiedottu ohut pitkä huivi. Monet naiset ovat todella kauniita kasvoiltaan, monien silmiä peittivät suurehkot tummat aurinkolasit.

Sebilj -suihkulähe Bascarsila-aukiolla oli aika mielenkiintonen. Aukiota ympäröi mitä erilaisemmat kojut ja kuppilat. Ihimisiä virtas ees taas kaiken aikaa aivan kuin ois ollu suuremmatkin markkinat kyseesä. 

Yhteen kahavikuppilaan istuttiin juomaan päiväkahavit ja samalla sai leppuutella jalakoja. Kovilla kaduilla käveleminen välillä ottaa jalakoihin, vaikka onkin hyvät kengät joilla kävellä.

Kahavilasa jälleen kerran kyselin mahtaako heillä olla mittään gluteenitonta jota voisin kahavin kans ottaa. Macaroneja näytti löytyvän, mut niitä en välittäny syyä. Sitte kokki näki lasivitriinisä olevan jonkusortin jäläkiruokia ja osotti sormellaan yhtä kuppia kysyen, mitäs tuo on.  Sehän oli omena jonka sisälle oli laitettu pähkinämössöö ja päälle pursotettu kermaa. Hetken aikaa pari myyjää puhelivat keskenään, pohtivat onko omenajälkkäri guteeniton tai eikö oo. Tulivat siihen tulokseen että se on gluteeniton, joten otin sellasen. 

Ja sehän vasta oikin mainio valinta. En tiijä mitä sille omenalle oli tehty, mut jossain aineesa sitä oli liotettu että se oli saatu pehemijäksi. Siemenkota oli poistettu omenaporalla ja tilalle oli pursotettu pähkinäkreemiä tai jotain sitä vastaavaa massaa. Omenan maku oli älyttömän hieno ja maukas. Omenan rakenne oli säilyny ehejänä, ei ollu sosetta, vaan lusikalla palasta ottaisa se hieman krapsahti. Omenan ja pähkinämössön makujen yhteensopivuus oli mainio.

Sitä herkkkua pittää käyvä syömäsä toisenki kerran ennenku täältä pois lähetään, oli se niin hyvvää.

Lomailijan elämä on näkemistä ja tekemistä

Miten minä nautinkaan siitä, että aurinko paistaa ja lomailija saa ottaa rennosti ja löhötellä auringosa mielinmäärin. Voi mennä uimaan sillon ku siihen tullee mahollisuus tai olla menemättä. Halutessaan voi vetästä hyvät kävelykengät jalakaansa ja lähtiä mittaileen katuja, kahtelemmaan kaupungin elämää ja nähtävyyksiä.
Välttämättä ei tarvi olla tarkkaan tievosa mihin, tai mitä ollaan menosa kahtommaan. Vastaan voi tulla mielenkiintosen näkönen portaikko joka nousee jonnekin, 'mennääkö tuosta, kahtotaan mihin siitä pääsee' -periaatteella on mukava kulijeskella.
Mielenkiintosta nähtävää riittää koko päiväksi, mutta ihan yhteen mennoon ei koko päivää jaksa kävellä. Pieniä taukoja ku pittää sopivin vällein niin ei käy  lomailijan "työ" liijan raskaaksi. Kaks, kolome tuntia ku käveleskellee aamupäivän ainakana ja iltasella toisen mokoman, niin ehtiipä siitä päivän aikana jo monen monta askelta ottammaan.

Tänäänkin aamupäivällä meillä oli oikeen mielenkiintonen reitti. Käveltiin reilu kaks kilsaa uuvempaa kaupungin puolta, eikä sorruttu poikkeamaan yhellekkään portaikolle vaikka niitäkin muutama oli matkan varrella. Meillä oli tällä kertaa tietty suunta ja tarkotus mihin mennään. Jossain kauppojen keskuuesa netin mukkaan tulis olla evankeelinen kirkko, aateltiin käyvä kahtomasa pittääkö paikkaanssa.
Se ku ei välttämättä niin oo ku on kyseesä maa misä Islam on enemmistönä.
Kirkko löyvettiin, ei se mikään suuren suuri olut eikä kovin vanhakaan. Julukisivu vaikutti enemmän omakotitalolta kuin kirkolta. Kettään ei näyttäny olevan tontilla ja aijan porttikin oli kiinni. Siispä jatkoimme matkaa.

Eikähän lomailijan elämä pelekästään nähtävyyksien kahtelemista oo, tai löhöilyä rannalla. Pittäähän sitä kirijotella päiväkirijaa, päivittää plokia ja tietysti muistaa käyvä josaki välisä syömäsä paikallisesa ruokapaikasa. Eikä sellasta lommaa olekkaan ettenkö olis kotua lähtiesä varannu mukkaan käsitöitä. Nytkin otin mukkaan ystävältä saadut kaks kirijontatyötä, aattelin niitteen riittävän koko reissun ajaksi.

Siniselle pellavakankaalle kirjottu tyynynpäällinen. Paketisa oli langat ja ohojeet mut osa kuvijoista jäi kesken ku loppu lanka. Saattaapa kotua lankavarastosta  löytyä sopivaa lankaa jolla voipi puuttuvat kohat täyttää.

 Pienonen kukkaliina n. 50 x 50 cm. 

Pienen liinan sain valamiiksi muutama päivä sitte. Ei riittänykkään kaks työtä, mitäs mää loppu loman värkkään. : )

Oon kahtellu kaupoista jos sattus löytämmään uuven liinatyön, vaan eipä oo vielä ainakaan sellasta liikettä ollu mistä ois löytyny. 

Hätä keinot keksii. Löytyhän sitä jotaki mihin sai neulansa upottaa.

Liinan kukkakuvijon piirsin toppiin. Jääpihän muisto tältäkin reissulta, että neula on heilunu ja yksvärinen toppi sai vähä väriä pintaan. Ihan oli mukava lomatyö.

Kolome päivää meren rannalla Herceg Novisa

Pikkusella, 27 paikasella linija-autolla matka Podgoricasta Herceg Noviin suju oikeen mukavasti. Ilimastointi oli tosi tehokas, melekeen rupes veto ottamaan kinttuihin ku lähemmäs nelijä tuntia saatiin auton penkkejä kuluttaa.
Maisemat matkan aikana oli huikeat. Montenegro ei ole mikään suuri maa, mutta maastoltaan ja ilimastoltaan tännekkin mahtuu monenlaista. Vuoristoahan täälä on joka puolella. Niitten tuomat korkeus- ja kasvilisuuserot ovat käsittämättömän erilaiset. Jossain vuorten rinteet on täysin kuivaa karua kalliota, kun taas toisaalla rinteitä peittää matalat pusikot ja risukot.

Mitä lähemmäs meren rantaa tultiin sitä enemmän muuttu kasvillisuus. Herceg Novi on pieni kaupunki Adrianmeren rannalla. Kaupunki on rakennettu kapijalle mereen laskeutuvalle rinteelle. Kaupungisa kasvo pihoilla ja katujen varsilla palamuja, kaktuksia, banaanipuita, pelargonioita, ihimepensaita, aloeita ja palijo muita puita ja pensaita joita ei osattu tunnistaa. Usiammasa pihasa oli auton paikkaa varjostammaan tehty katos, josa varijostajan virkaa hoiti kiivi-köynös. Köynöksisä roikku pulleita kohta syöntivalamiita kiivejä saavikaupalla.

Meijän majapaikka oli ihan lähellä linkkuriasemaa vanahan kaupungin keskustasa. Asemalta lähti pikkuruinen katu joka kääntyi jyrkästi alaspäin mutkitellen talojen välistä kohti rantaa. Kadun varteen oli pysäköity autoja mikä tietysti hankaloitti kävelijöitten liikkumista autojen sessa. Erilistä kävelykaistaa ei täsä kohtaa katua ollu olemassakaan. Kaikki liikenne näytti kulukevan yhtä ja sammaa katua.
Matkalaukkujen rattaat kolahtelivat kivikavun muhkuraiseen pintaan meijän tullesa pienelle aukiolle. Aukio oli pyöreähkö ja siihen yhtyi katuja monelta suunnalta. Osa kaduista muuttui portaikoiksi jotka lähtivät nousemaan ylös, niistä näytti pääsevän linnakkeelle, ja kellotorin taaksse. Kivikatu jatku vastakkaiseen suuntaan ja siltä poikkesi pieniä sivukujia molemmille puolille 50 - 100 metrin välein.
Aukijolta oikeelle, ohi supermarketin  ja ensimmäiset portaat jotka lähtee alas vasemmalle oli paikka johon meijän piti mennä. Siihen majapaikan emäntä tullee meitä vastaan.
Portaikko löytyki aika heleposti ja jäätin siihen seisoskelleen ja oottelleen. Viis minnuuttia meni eikä naista näy ei kuulu.
Ootusaika meni meillä oikeen mukavasti.  Kahtottiin ja seurattiin kavulla kulukevia naisia arvuutellen, että olisikohan se emäntä tuo nainen jolla on sininen paita ja kantaa jottain paperia käjessään. No eipä ollu, ohi meni No entäs tuo, varmaan on tuo ku näyttää tulevan meitä kohti, ei ollu sekkään sillä oli liijan kiire. Olimma ootelleet 10 -15 minnuuttia nii kokki soitti naiselle ja kerto meijän oottelevan portaikon yläpääsä. Ilonen naisen ääni kuuluu portaikon alapäästä. Hän olikin tullu meijän selijän takkaa,  me ei vaan oltu häntä huomattu ku ootettin hänen tulevan katua pitkin.

Tykästyin kaupungin rakentamistyyliin, se oli jotenkin niin hauska. Rannalta päin katottuna talot on rakennettu rinteeseen ja niitä nousee talo toisensä jäläkeen vieri vieresä ja päällytysten. Nyttäs aivan kuin ylemmät talot ois rakennettu alemman päälle. Meijänkin asunnon alapuolella oli talo jonka vierestä kuluki kapijat portaat alas kohti rantaa. Portaita meni joka puolella, ylös ja alas, eteen ja taa, sivulle ja toisaalle. Yhestä portaikosta ku lähti käveleen, hetken päästä tulikin toiselta suuntaa toiselle laitaa katua. Vaarana oli eksyä sokkeloihin.

Kaupunki on sokkeloinen, täynnä pieniä katuja ja käytäviä. Vanahat linnan muurit olivat osaltaan tuomasa kaupunkiin tietynlaista tunnelmaa.
Vuonna 1539 turkkilaisten rakentama linnake Kanli Kula on melkoinen järkäle meren rannalla. Linnotuksen alaosasa on aikoinaan ollu iso  vesitankki, mikä myöhemmin toimi linnotuksen vankilana. Sen seinisä on kuulemma vieläki piirroksia kaleerilaivoista, kaloista ja risteistä tojistamasa turkkilaisten ajasta ja siitä kuinka ristittyjä hetettiin heleposti vankilaan.
Nykysin linnotuksen keskiösä on näyttämö ja istumapaikat tuhennelle hengelle.

Linnakkeelta näkymät oli tosi hienot. Ilta-aurinko valasi kaupunkia vielä hetken, sittenpä se laskikin aika nopijaan ja tuli pimijä.

Rannalla käytiin joka päivä köllöttelemäsä ja nauttimasa ihanasta kesästä. Minähän tietysti pulahtelin vetteen vähän väliä, eikä ollu käärmeistä haittaa. Kokilla oli mukanaan hyvä kirija jota lueskeli sillä aikaa, hän ku ei oo uimisen ihanuuesta innostunu vielä ollenkaan.  Varsinaisia hiekkarantoja ei näkyny vaan kaikki rannat oli kivikkoista ja sorasta rantaa. Muutamien hotellien kohalle oli hieman yritetty tehä heikkarannan tyylistä rantaa. Kivikkoisen soran tilalle oli tuotu suuri määrä hienompaa sorraa mitä oli levitetty rannalle ja vetteen.

Useasa kohtaa oli petonisia laattoja joitten päälle ihimiset levittelivät pyyhkeensä tai makkuualustansa. Jollain laitaa petonilaattaa oli valetut portaat tai metalliset tikkaat joista pääsi menemään vetteen.

Vesi oli lämmintä ja suolasta. Selijllään pysty kellumaan pitkiäkin aikoja eikä tarvinnu muutaku olla vaan ja antaa aaltojen heilutella. 

Rannalla olevien kivien määrä on mieletön ja niitä on niin monen värisiä että ihan ihimetyttää mistä ne kaikki ovat sinne tulleet.

Ihimeellisinpiä olivat muuriin kiinnitetyt kivet, niitten kuviot. Miten lie ovat syntyneet. 

Kolomen päivän kiertely Herceg Novisa on mieleenpainuva. Tosi kiva ja mukava pikku kaupunki, tänne vois joskus tulla pitemmäksikin aikaa.

Jätettiin oma muistomerkki käynnistämme rannalle. 

Podgorica

Tämä kaupunki ei kauheesti sytyttäny eikä vallottanu mieltä.  Sojan jäläkeen 50 - 80 -luvuilla rakennetut harmajat "kerrostalopunkkerit" eivät todellakaan oo mitään komistuksia.

Rakennusten julukisivut on aika karmeita, etenkin etelän puolen parvekeseinät, joihin on laitettu auringonsuojaksi jos minkä näköstä systeemiä. On raijallisia, kukkasia ja muuten vaan kuviollisia verhoja. Tavallisesti näyttäsivät olevan markiisikangasta. Ikkunoitten suojaksi on aika yhteneväisesti laitettu puiset ritilät mikä on hyvä asija. Kuvan talo oli meijän majapaikan takapihalla.

Monin paikon kaupunkia nurmikot oli auringon paahteesta ja satteen vähhyyestä johtuen kuivettunneet ja paahtunneet ruskeiksi. Puut ja pensaat kärsivät veen puutteesta. Joki oli kuivunu aika kapijaksi, yks sivuhaara on täysin vedetön.

Tämänkin kivisen kaarisillan ympäristöstä sais aika vähällä vaivalla tosi viihtysän ku alue siivottas kunnolla. Roskaaminen näytti olevan aika yleistä paikoisa, joisa ihimiset liikkuu.

Mukavan kävelymatkan päästä meijän majapaikasta oli pieni kukkula Ljubovic. Sinne päätettiin nousta kahtomaan miltä kaupunki näyttää vähä korkijammalta katottuna.

                                     
Ylhäältä näky kauvas. Kaupungin uuvempia rakennuksia levittäyty aika laajalle. Hieno asija että uuttakin rakennettaan. Siitä huolimatta ei tulis vanahan kaupungin rakennuksia päästää menemään ihan rapakuntoon. Niissä kuiten on tämänkin kaupungin historiaa.

Liikenne Podgornicasa on ihan sekavaa. Autolijat pysähtyy mihin vaan, milloin vaan. Keskelle katua saatetaan pysähtyä ja jättää joku pois kyytistä. Autoja näki parkkeerattuina mitä kummallisimpiin paikkohin. Risteysalueelle, suojatielle, kävelytielle, ihan mihin vaan sattui saamaan autonsa ahettua.
Katujen reunoilla oli mieletön määrä mitä erilaisempia ajoesteitä estämäsä vääriin paikkoihin pysäköimistä. Oli matalia n. 40 cm korkeita petonista valettuja pikkutoloppia. Ne oli suunnilleen puolen toista metri välein. Muutamia toloppia oli sielä täälä kaatuneina, tainneet jotku yrttää saaha autolleen parkkitilaa jalakakäytävän puolelta. Kaatuneista tolopista näki miten ne oli kiinnitetty kavun reunaa. Tolopan alla oli kolo johon toloppa oli valumassalla laitettu pystyyn. Enpä tullu tarkemmin kahtoneeksi oliko siihen laitttu mittään rautatankua mikä tukis ja vahavistas toloppia.
Puistojen ja aukoitten alueilla tolopat olivat suurempia ja korkijampia. Yhesä kohtaa oli niin isoja että niitäpä saatto käyttää istuimena.

Toloppien palijous oli silimiinpistävvää. Kertoo vain sen, että parkkitillaa on liijan vähän eivätkä autoilijat aina jaksa välittää mihin autonsa laittavat.
Mutta joskus voi käyvä niinkin, että joku on sitä mieltä että autos on vääräsä paikkaa.