Haaveeksi jäi

Kolasisa ollesa käytiin  Naational Park Biogradska Gora luonnonsuojelu puistosa. Keskellä mehtää sielä oli koskematon luonnon järvi jonne vesi valuu vuoristosta.
Kuuma hellepäivä, miten ihana on päästä vähä pulahtammaan järveen vaan
haaveeksi jäi.

Jonkun on täälläkin tienattava

Mitä täsä maasa on sellasta mitä Suomesa ei oo? Kerijäläisiä jo jonkuverran näkkee Suomesakin kaduilla, mut lapsia tienaamassa leipärahoja perhelleen, niitä ei nää. Belgradisa heitä näki.
Pienet pojat töissä roskan kerääjinä. Puutarharaktorin perrään oli kiinnitetty peräkärry johon oli rakennettu korotetut reunat. Kärryn peräsä riippu valtava muovisäkki johon pojat erittelivät roskia. Näyttivät ensisijaisesti kerräävän papereita ja pahaveja. Ehkäpä veivät ne jatkokierrätykseen josta saivat muutaman dinarin palkaseen.

Erään puiston vieresä oli suurehko valoristeys. Autot ku pysähtyvät risteykseen punasen valon palaesa, ikkunan pesijät ryntäsivät kysymään saavatko he pestä tuulilasin. Oltiin puiston puolella just tulosa tähän risteykseen. Puiston penkillä istu äiti ja isä pienen lapsen kans. Heijän eessään seiso poika iältään ehkä 7-9 vuotias ikkunan pesuvälineet käsissään, valamiina juoksemaan autojen luo päästäkseen töihin.
Ehkä surullisin näky näistä lapsityöntekijöistä oli pieni tyttö, varmaan 4-5 vuotias koosta päätellen.

Meijän tullesa kadulle, tyttö seisoi pienen haitarinsa vieresä. Hän oli saanut muutaman setelin ja oli laittamasa niitä muovipussiin. Saatuaan rahat pussiin hän laittoi pussin kadulle, istahti pussin päälle ja nosti vaivaloisesti haitarinsa syliinsä.

Haitarin ulkopuoli näytti olevan ihan ok, mut toinen puoli oli ihan rikkonainen. Palakeet oli painuneet sissään, ei sillä voinu ajatellakkaan soittavansa. Siinä hän istui kadulla rikkinäinen haitari sylissään, eessään pieni takkinsa jonka päälle ohikulukijat saivat dinarinsa tiputtaa. Hän ei soittanut, ei laulanut, istui vain. Ainut mitä hän teki, hän hymyili ku joku tiputti rahaa hänen takkinsa päälle.

Muutaman metrin päässä tytöstä rakennuksen seinustalla istui nainen jolla oli vierellään pieni lapsi.  Ja vähän kauempana haitaritytöstä oli isompi tyttö joka soittaa vingutteli viulua, liikahdellen soittonsa tahtiin kuin esiintyjä konsanaan.

Hetken aikaa seurailtiin sitä tilannetta ja tultiin siihen tulokseen, että siinä tais olla perheenäiti pitämäsä silimällä tyttöjänsä ku nämä olivat tienaamasa perheelle joka päivästä elantoa. 

Jotenki tuli surullinen ja merheellinen mieli. Turha on sormella osotella ku ei tiijä kaikkea mitä heijän elämäänsä tojellisuuvesa kuuluu. Mutta jonku se on vaan tienattava, ei kai sille mittään voi.   

Polokupyörää puskien vuoren huipulle

Yks päivä kävelykenkillä osuttiin karttakyltin luo mihin oli merkitty kävely / pyöräreittejä pitkin vuorenrinteitä.

 Päätimmä vuokrata pyörät ja lähtiä kiertään vajaan kymmenen kilsan lenkin. Eihän se oo homma eikä mikkään, ku ei oo tuon pitempi matka.

Kolasin pieni kyläkaupunki on 935 m meren pinnan yläpuolella. Reitti, jota lähettiin ajammaan nousee korkeimmalla kohallaan 1295:n metriin. Alakumatkasta tie oli kohtalaista, mutta mitä ylemmäs noustiin sitä huonommaksi meni tie ja kulkeminen.
Tie nousi tasasta tahtia, kahen kilometrin jäläkeen oltiin noustu jo 200 m. Tie mutkitteli pitkin vuoren rinnettä ja oli niin kamalasa kunnosa että meijän piti puskia pyöriä alakukilometrit. Pyörät oli enemmän riesana, helepompi ois ollu kävellä iliman niitä. Tie oli kamala, sorraa, kivenlohkareita, monttuja ja kuoppia kaiken aikaa. Vesivirtojen jättämien uomien reunat saatto olla pehemoset ja ne petti jos meni liijan reunaa.  Varovasti sai pyörän kans paikkapaikoin mennä, ettei nyrijäyttäny nilikkaansa. Mut askel askeleelta huippua kohti mentiin.
Aurinko paahto kuumasti, hiki virtas, pörriäiset pörräs kimpusa, päivä oli sään osalta mitä ihanin.
Välillä piti pysähtyä ku oli niin huikeat näköalat.

Viijen ja puolen kilometrin kohalla alettiin olla korkeimmasa kohasa Kukunovac:in päällä. Kukkaniittyjä silimän kantamattomiin.

Niityillä oli kukkia vaikka minkälaisia ja heinäsirkkoja mahottomasti.

Meillähän meni aikaa niityillä ties kuinka kauvan.  Kuvia tuli otettua muutama.

Huipulla seisoessani ja kahtellessani näkymää mikä silimien eetteen aukes tuli mieleen  yhen laulun sanat:

Suuri on Herra suuri Hän on, suurempi muita Herrani on.

Vaihtuissa aikain sama Hän on, suuri on Herra muuttumaton.

Hän teki vuoret, kukkulat järvet, Hän teki taivaan meren ja maan.

Hän teki metsät, yön sekä päivän, Hän teki minut, suuri Hän on.

Eipä se tie alas lähtenykkään kuvasa näkyvää tietä myöten vaan meijän piti palata pikkusen takasin päin jotta löyvettiin oikija tie mikä lähti kaupungin suuntaan. Alas menevä tie oli pikkusen parempi kuntosta ja tasasempaa. Sai vaan istua eikä tarvinnu polokia. Tie laski aika rajusti ja joutu jarruttaan lähes kaiken aikaa ettei vauhtia ois liikaa. Yhen kerran luiskahti etupyörä yhesä kurvisa ja pyörä kaatu mut ite pysyin pystysä. Muita haavereitapa ei reissula tullukkaan, siltä osin meni kaikki hienosti.  Alas tuleminen otti vähä kässiin, etenki oikijan käjen ranne tuntu kipeytyvän ku piti pittää kiinnii tärisevästä ohojaustangosta ja samalla puristaa jarrukahavasta rystyset valakosena. Meinaa vielä täsä kirijottaisakin tuntua ranteesa pientä jumitusta. Mut näitähän tullee rasitusvammoja, ne mennee ohi omia aikojaan.
Kivikkoisista huonoista teistä huolimatta polokupyörälenkki oli hieno kokemus.
Tälläset päivät tuo lomailuun ekstriimiä, lähtiessään ku ei tiijä mitä matkalla voipi tulla vastaan, Se tuo pientä jännitystä.

Olihan junamatka!

Torstai aamu valakeni Belgradisa aurinkoisena. Kello oli laitettu herättämmään 6:45 jotta ehitään juua aamukahavit, pakata laukut ja vähä siistiä kämppää, ennenku autokuski tullee meitä hakkeen. Hänen oli puhe tulla kaheksaksi. Herättiin ennen kellon soittua, hyvä niin, sillä autokuski tuli etujasasa paikalle, ja ootteli meitä kavulla. Meillähän oli kaikki valamista, viimenen tarkistus kämppään, että kaikki omat roinat on tullu mukkaan sitte vaan menoksi.

Autokuski oli asunnon omistajan isä, hän lupautui viemään meijät asemalle. Mukavan puhelijas mies, kyseli misä ollaan reissattu ja mihin ollaan menosa. Jotain tuntu Suomestakin tietävän, mut ei kauheen palijon.
Parin kilsan matka asemalle tuntu autosa istuisa pitemälle mitä se oli kävellen. Ehkäpä syy on siinä, että autolla joutu kiertelleen katuja ja kujia eri puolilta, kävellen pääsi suorempaan kävelyreittejä pitkin.

Juna lähti asemalta 9:10 ja sen tuli olla meijän pääteasemalla Montenegron Kolasinissa 18:06, eli eesä oli muutaman tunnin istunto junahytisä. Keli oli mitä ihanin, aurinko paistaa helotti koko komeudeltaan; päivästä tulis helteinen.
Junahytti oli ihanan tilava ja ilimastoitu, ei tarvinnu kylypiä hiestä ku tuuletus puhalti täysillä. Päinvastoin, joutu suojaamaan niskaa ettei veto ota, muuten ois seuraavana päivänä niska ja pää kipijänä.
Sammaan hyttiin tuli nelijän hengen perhe. Oliskohan äitee ollu jotain 52-55 ikänen, mukanaan kaks tytärtä ja poika jotka olivat iältään kaiketi 16 - 24 ikäsiä. Kovasti heillä puhetta riitti. Kohtalaisen hyvvää englantia puhu vanhempi tyttö, ja siinäpä meillä oli mukavaa jutustelua matkan aikana. Mulla oli sukkakudin tietysti mukana jota siinä värkkäsin. Äiti oli kovasti kiinnostunu mallista mitä tein, näytin ja neuvoin miten sellanen tehdään. Äiti selitti tyttärelleen mallia ja tyttö tutki sukkaa ja tuntu tajuavan miten se on tehty. Sattupa vielä niinkin mukavasti, että ehin saaha sukat valamiiksi. (Olin alottanu eka sukan tekemisen jo lentomatkalla Budaan) Ku he olivat jäämäsä pois junasta, annoin sukat äitille.

Oltiin tehty matkaa reilu tunti ku junan vauhti hiipuu ja se pysähtyä töksähtää keskelle "ei mitään" pusikon ja lehtipuitten keskelle. Siinäpä sitä oltiin ja ihimeteltiin että mitäs ny tapahtu. Hetken päästä kuultiin että veturi oli hajonnu, ootellaan uuven veturin saapumista mihin mennee reilu tunti.
Tulihan se uus veturi , kaks ja puoli tuntia meni aikaa siihen että veturi tuli ja se saatiin vaihettua paikalleen, jonka jäläkeen matka pääsi jatkummaan.
Matka jatku yli vuorien ja kukkuloitten. Tunneleita oli  tihijään, ei ehtiny junan häntäpää päästä ulos tunnelista ku etupää oli jo menosa seuraavaan.
Joka tunnelin suuaukolla ku oli laatta mihin merkattu monekso tunneli on kyseesä Belgradista laskien. Viimene numero, joka nähtiin enne pimiän tulua, oli 172.

Alettiin olla jo kohtalaisen lähellä pääteasemaamme. Juna nousee ylös vuoren rinnettä ja ollaan tunnelisa ku ykskaks alakaakin mahoton jarruttaminen. Juna jarruttaa , jarruttaa ja pysähtyy ku seinään. Oltiin jumisa tunnelisa.
Jonku ajan päästä juna alakaa liikkua, mut se mennee takasin päin. Juna perruuttaa lähimmälle pikku asemalle Trebaljevoon. Ollaan aikataulusta myösäsä muutama tunti. Kello on 20.55, ulukona alakaa olla pimijää. Ensin luultiin että syynä pysähtymisseen ois se, että vastaan tullee toinen juna, jota piti väistää palaten asemalle. Mut syynäpä olikin hajonnu veturi.
Sanovat paikalliset ihimiset että turistille tää tuntuu ouvolta mutta heille tää on joka päivästä. Junat ja raiteet ovat tosi huonokuntosia, niihin ei oo sojan jälkeen juurikaan satsattu varoja.
Jotaki tapahtuu klo 21:30, viereiselle raiteelle ilimestyy veturi. Alakavat laittaan sitä paikalleen. Ekana pittää siirtää hajonnu veturi pois eestä ja sitte ajaa uus tilalle. Mennehän siihen touhuun aikaa, mää ehin ottaa pienet tirsatkin sillä aikaa ku ootellan veturin vaihtoa.
Vaan aikansa ku ootellaan niin päästään matkaa jatkammaan 22:15 juna taas liikkuu. Valamistauvuttaan jäämään pois seuraavalla asemalla jonne juna saapuu 22:29, kolome ja puoli tuntia myöhäsä.
Asemalla meitä oottaa musta auto ja kulijettaja joka viepi meijät mökille johon ollaan tehty varaus muutamaksi päivää.
Täytyy myöntää että tää oli elämäni mielenkiintoisin, joskin rasittavinkin junamatka. Ihana oli päästä nukkumaan pitkän istumisen jäläkeen.

Belgrad

Ollaan oltu Belgradisa muutama päivä. Palijo on kaupungisa nähtävvää.

 Presidentin palatsin eesä mahtava Pionirsi Parkki.  Isoja samettiruusuja ja tulipunasia salavijoita istutettu suret määrät kukkapenkkeihin. Tämä puisto on hoijettu ja pijetty kunnosa. Ihan kaikista puistoista mitä ollaan nähty ei voi sanua sammaa.

Kalemegdan linnakkeella tuli käytyä parikin kertaa. On niin laaja alue, ettei sitä yhesä päiväsä ehtiny kierteleen . Käsittämätön määrä tiiliä ja kiviä mitä noihin muureihin on saatu menemään.

Hellepäivää oli mukava viettää tutkien linnakkeen mutkasia käytäviä ja sokkeloita.

Yhtenä päivänä käytiin kasvitieteelisesä puutarhasa. Sellanenhan kiinnostaa näin entisiä puutarhureita kovasti, millanen on suuren kaupungin puutarha. Se käynti oli kyllä pettymys. Alue jolla puutarha sijaitsi ei ollu järin suuri. Koko alue oli todella heikosti hoidettu ja kasvustojen joukosa rehotti rikkaruohot. Viime vuotisia talaven jäliltä jääneitä roskia ei oltu siivottu pois. Nurmikoita ei oltu leikattu, eikä sitä ees joka paikasa kasvanutkaan. Pelekkää mutamaata oli monesa kohtaa. Kasvihuoneitten kunto ei ollu yhtään parempi. Kaikesta näki että kukkia ei oo hoijettu, eikä paikkoja siivottu. Kirvasia kukkia oli monin paikoin, mikä kyllä ihimetytti ja kummastutti, että sellasesa kunnosa on kasvitieteellinen puutarha. Voi, voi sanon minä.
Alueella oli japanilainen puutarhakin. No, jos ei ois nimikylttiä ollu niin enpä olis hoksannu että japanailaisesa puutarhasa kävelen. Eihän vesipuro ja puiset sillat vielä tee tarhasta japanilaista, jotain enemmän täsä ois pitäny olla.

Kukkaloistoa katujen varsilta.

Meijän majapaikka on 800 m pääsä keskusaukiosta jonne on aika heleppo ja suora reitti mennä. Matkan varrelle jää yks tori misä tullee lähes joka kerta poikettua ku lähetään kävelylle. Parahiten niitä paikkoja näkkee ku kävellen kulukee. Tännään oli semmonen päivä ettei meillä ollu mittään varsinaista kohetta mitä mentäs kahtommaan. Lähettiin vaan kävelemmään yhteen suuntaan ja siinä kävellesä sitte päätettiin aina kadunkulumasa että mihinkä suuntaan mennään. Vaarana tietysti on että hörvähtää niin suunnasta että ehtii tulla iltapimijä ennenku takasi ossaa. 

Mut, ohan se kartta varalta jos sattuu eksymmään.  

Petrovaradin

Kiertokävely linnakkeen ympäristöön.

Olihan mahtava nähtävyys. Linnake rakennettu 1692 - 1780 välisenä aikana. Alueen koko kaikkinensa satakakstoista hehtaaria. Varsinaisen linnakkeen lisäksi alueella on myös alakaupunki.

Alue on tosi rehevää puuston ja kasvillisuuen suhteen. Muureilla kasvaa monenlaisia köynöksiä peittäen alleen laajojakin alueita.

Kivikatuja, pitkin ja poikin koko linnotuksen alueella.

 Nurmikon leikkaajille riittää hommia pitkäksi aikaa. Kaikki alueet ku saapi leikattua niin saa alottaa homman alusta. Ellei sitte satu olemaan komppanian verran ukkoja samalla aikaa leikkaamasa.

Alimmat muurit yltää lähes jokirantaan. Kuvasa näkyvä tie kulukee alamuurin rinteesä. Ylämuurin reunus tehty aika suurista kiven lohkareista.

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Petrovaradin_Fortess

Päivän mietelause;

Kärsivällisyys tehoaa mahtimieheenki

lempeä kieli särkee kovan luun.

Sananlaskujen kirja 25:15

Elämää Novi Sadisa

Äänentoisto ei oo paras mahollinen ku satuin seisommaan kovaäänisten eesä.

Kahavikojusta tarijosivat maistiaisa, pitihän sitä maistaa. Hyh mitä sakkavelliä.

Likka oli sekottanu ja hämmentäny veen ja pöönät ihan sekasinsa ja kippas sekotuksen kuppiin. Kupin pohojalle jäi melekonen pöönäkasa.

Toritunnelmaa