Polokupyörää puskien vuoren huipulle

Yks päivä kävelykenkillä osuttiin karttakyltin luo mihin oli merkitty kävely / pyöräreittejä pitkin vuorenrinteitä.

 Päätimmä vuokrata pyörät ja lähtiä kiertään vajaan kymmenen kilsan lenkin. Eihän se oo homma eikä mikkään, ku ei oo tuon pitempi matka.

Kolasin pieni kyläkaupunki on 935 m meren pinnan yläpuolella. Reitti, jota lähettiin ajammaan nousee korkeimmalla kohallaan 1295:n metriin. Alakumatkasta tie oli kohtalaista, mutta mitä ylemmäs noustiin sitä huonommaksi meni tie ja kulkeminen.
Tie nousi tasasta tahtia, kahen kilometrin jäläkeen oltiin noustu jo 200 m. Tie mutkitteli pitkin vuoren rinnettä ja oli niin kamalasa kunnosa että meijän piti puskia pyöriä alakukilometrit. Pyörät oli enemmän riesana, helepompi ois ollu kävellä iliman niitä. Tie oli kamala, sorraa, kivenlohkareita, monttuja ja kuoppia kaiken aikaa. Vesivirtojen jättämien uomien reunat saatto olla pehemoset ja ne petti jos meni liijan reunaa.  Varovasti sai pyörän kans paikkapaikoin mennä, ettei nyrijäyttäny nilikkaansa. Mut askel askeleelta huippua kohti mentiin.
Aurinko paahto kuumasti, hiki virtas, pörriäiset pörräs kimpusa, päivä oli sään osalta mitä ihanin.
Välillä piti pysähtyä ku oli niin huikeat näköalat.

Viijen ja puolen kilometrin kohalla alettiin olla korkeimmasa kohasa Kukunovac:in päällä. Kukkaniittyjä silimän kantamattomiin.

Niityillä oli kukkia vaikka minkälaisia ja heinäsirkkoja mahottomasti.

Meillähän meni aikaa niityillä ties kuinka kauvan.  Kuvia tuli otettua muutama.

Huipulla seisoessani ja kahtellessani näkymää mikä silimien eetteen aukes tuli mieleen  yhen laulun sanat:

Suuri on Herra suuri Hän on, suurempi muita Herrani on.

Vaihtuissa aikain sama Hän on, suuri on Herra muuttumaton.

Hän teki vuoret, kukkulat järvet, Hän teki taivaan meren ja maan.

Hän teki metsät, yön sekä päivän, Hän teki minut, suuri Hän on.

Eipä se tie alas lähtenykkään kuvasa näkyvää tietä myöten vaan meijän piti palata pikkusen takasin päin jotta löyvettiin oikija tie mikä lähti kaupungin suuntaan. Alas menevä tie oli pikkusen parempi kuntosta ja tasasempaa. Sai vaan istua eikä tarvinnu polokia. Tie laski aika rajusti ja joutu jarruttaan lähes kaiken aikaa ettei vauhtia ois liikaa. Yhen kerran luiskahti etupyörä yhesä kurvisa ja pyörä kaatu mut ite pysyin pystysä. Muita haavereitapa ei reissula tullukkaan, siltä osin meni kaikki hienosti.  Alas tuleminen otti vähä kässiin, etenki oikijan käjen ranne tuntu kipeytyvän ku piti pittää kiinnii tärisevästä ohojaustangosta ja samalla puristaa jarrukahavasta rystyset valakosena. Meinaa vielä täsä kirijottaisakin tuntua ranteesa pientä jumitusta. Mut näitähän tullee rasitusvammoja, ne mennee ohi omia aikojaan.
Kivikkoisista huonoista teistä huolimatta polokupyörälenkki oli hieno kokemus.
Tälläset päivät tuo lomailuun ekstriimiä, lähtiessään ku ei tiijä mitä matkalla voipi tulla vastaan, Se tuo pientä jännitystä.