Tupaseurat osa 2

Sattupa siihen kahavipöyvän ääreen sammaan aikaan kahavikupposijaan hakkeen papinalaku ja kirkkoherraki. Puhelijaana miehenä papinalaku kysymään kuin ohimennen Bertalta, samalla nisusiivua ottaen kukalliselta tarijottimelta:
-Mitäs te piditte illan seuroista?
-No kyllähän ne ihan tavalliset seurat tais olla, puhetta ainakin tuntu papilla piisaavan. Tai mahattako olla pappi laisinkaan ku en muista että oltas aikasemmin nähty?
-Oih anteeksi kovin, epähuomiossani unohdin esittäytyä. Nimeni on Perttu Pitkänen, hoidan tämän kesän apupapin virkaa kirkkoherra Huttusen vaikutusalueella. Mahtoiko jäädä puheestani joku asia mieleenne?
-Hieman se parannuksen teko jäi mietityttään. Että mitä sitä hyvän ihimisen tekemään ku ei oo elläissään mittään pahhaa kelleen teheny? Aina oon työni teheny tunnollisesti ja oon ollu mukana vappaahetoistyösäki.
Kerran olisin saanu ylimäärästä tienestiäki mutta ku tiesin että sen järijestelemisesä oli käytetty kieroja systeemeitä, kieltävyn vastaanottamasta sitä. Voiko rehellinen ja luotettava olla syntinen?
-Vai sellasia ajatuksia sitä Bertalla, sano kirkkoherra Huttunen liittyen mukkaan keskustelluun.
-Sellasia. Minä ku en oo koskaan ymmärtäny sitä asijaa. Enkä sitä, että Jumala ny olis niin ankara, että hyvät ihimiset sinne helevettiin heittäs.

He siirtyvät jatkammaan keskustelua sivummalle pienemmän pöyvän ääreen. Bertta oli tiukasti sitä mieltä, että kun hän ei oo pahhaa teheny kenellekkään, nii ei hän oo syntinenkään. Keskustelua käytiin uskon perusasijoista; maailman luomisesta, syntiinlankeemuksesta, Jeesuksen sovitustyöstä, kuolemasta ja iankaikkisesta elämästä. Kirkkoherra oli ottanu raamattunsa ja aukasi sen.
-Ku puhuimme hetki sitten ihimisen luonnollisesta halusta Jumalan puoleen, meijän syntisyydestä, niin lujempa roomalaiskirijeen kolomannesta luvusta muutamia jakkeita
 jospa ne hieman valasis ajatuksia näkemään asijoitten tojellisuuven.
 Ei ole kettään vanhurskasta, ei ainuttakkaan, paitti Bertta, ei ole kettään ymmärtäväistä, ei kettään, joka etsii Jumalaa, paitti Bertta. Kaikki ovat poikenneet pois, paitti Bertta, kaikki tyynni kelevottomaksi käyneet, paitti Bertta. Ei ole ketään joka tekkee sitä, mikä hyvvää on , paitti Bertta, ei yhen yhtäkään, paitti Bertta. Sillä kaikki ovat syntiä teheneet, paitti Bertta ja ovat Jumalan kirkkautta vailla, paitti Bertta ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan, paitti Bertta.

Bertta pääsä alako kohisemmaan verenpaineen lissääntyesä. Hänen kätensä hikos, silimät menivät viiruun , suupielet kiristyvät sen tunnemyllerryksen takia mitä hän sisikunnassaan tuona hetkenä koki ja tunsi. Hän ampas ylös tuolista, laski napakasti kahavikupin pöyvän päälle ja sanua paukautti kirkkoherralle päin näkyä:
-Ettäs kehtaatte tuollalailla sanua. Vaikken ookkaan joka kerta saarnojanne ollu kuuntelemasa oon mää sentäs teijän myyjäisiin aina jotaki teheny ja tuonu. Ja tämän siitä saa palakaksi.
Hän oli niin suutuksissaan ja äkänen ettei keksiny enempää mitä olis sanonu. Tuhahtaen hän käänty ja lähti jättäen kirkonmiehet ihimettelemään ja pohtimmaan sattunutta tilannetta.

.Hän taisi suuttua ihan tosissaan? kysy papinalaku hieman vaivautuneena.
-No siltähän tuo noin äkkiseltään näytti. Vaan eipä mulla ollu tarkotus häntä suututtaa. Muistampa semmosenki ajatuksen jostaki kuulleeni; sanan sattuessa ihiminen joko muuttuu tai suuttuu.
Jumalan sanan yks tehtävähän on herätellä ja puhutella meitä synninorijia. Sen sanan eesä me jokkainen ollaan ihan samalla viivalla. Miten me siihen sitte reakoijaan sehän on meistä ihtestä kiinni.
Jospa sittenki joisin sen toisen kupillisen kahavia.