Pienet asijat vaikuttaa

Onnistumisen ilo on ihimiselle melekosen tärkiä asija. Iliman sitä ei varmaan kykene suoriutummaan elämän haasteista ja hommista. Jotenki tuntuu että me suomalaiset ollaan enemmän semmosta mollivoittosta kansaa. Pelijätään kai sitä että toisella nousee hattuun jos häntä kannustettaan tai kehutaan. Mieluummin kaiketi vähä mollattaan ja sanotaan että no joo, olisithan tuon voinu paremminki tehä.

Miksi se on niin vaikijaa antaa tunnustusta ja kannustaa??

Sehän alakaa jo ihan pienestä. Mukelo ku istuupi potalle ja saa sen elämänsä ensimmäisen pökäleen äherrettyä sinne pottaan, jopas siinä koetaan onnistumisen iloa. Niin äitee ku isäki ovat aivan ihastuksissan heijän pienokaisen aikaansaannoksestaan. Mukelo saa halauksia ja kuulla kehuja siitä miten reipas ja iso hän on ku onnistu noin hienosti suorituksessaan.

Pienillä sanoilla ja teoilla on äärettömän suuri merkitys.

Mitä haasteellisemmasta asijasta kyse ja sen onnistumisesta, sitä enemmän se vaikuttaa ihimisen itsetuntoon. Muistan ikäni yhen tilanteen jollon musta tuntu että haluan painua maan alle ettei kukkaan ikipäivänä mua nää.
Elettiin sitä aikaa ku asumma vielä Oulaisisa. Olin opetellu soittammaan pianoo ja osasin jotenkuten joitaki tuttuja lauluja soitella, joita sitte säestelin srk:n tillaisuuksisa.
En muista oliko pääsiäisajan juhulapyhiä vai mikä tillaisuus, sinne oli kutsuttu puhujavieras ja hän vaimonsa kans esitti muutamia lauluja.
 Minä tietysti soittelin tillaisuuven alusa yhteislaulut, pimputellen pianoo parilla kolomella sormella ku en vielä siinä vaiheesa osannu kaikkia kymmentä käytää. Sitte kun tää puhujavieras istahti pianon ääreen ja alotti soittelemisen ja vaimonsa lauloi, kuuntelin ja toivon että voisin kavota maan alle, kertakaikkiaan ku mua hävetti.
 Aattelin että en ikinä, en ikinä soita ku nolasin itteni omalla pimputtelullani tuollasen taitajan eesä. Olihan se semmonen itsetunnon kriisi ettei oo tosikaan. Koin totaalisen epäonnistumisen, vaikka todellisuuvesahan se ei sitä ollu.
Enhän mää soittamisesani ollu epäonnistunu vaan mun taitoni eivät olleet yhtä hyvät kuin tällä vierailijalla oli.
Tuollon oli tilanne jollon kaipas rohkasua ja kannustusta.
Onhan sitä toki myöhemmin vuosien varrella tullukki, vissiin on soittotaitoni vähä parantunu. :)

Joskus kehujen antaminen on vaikijaa mut vielä vaikijampaa tuntuu olevan niitten vastaanottaminen. Sitä kuulee niin monen monta kertaa ihimisten sanovan ;
Noh, eihän tuo ny oon niin erikoinen.
Enpä mää tiijä, meni kai se aika hyvin, mut olisin voinu siinä kohtaa tehä paremmin.
En mää oo mittään, en mää ossaaa..jne..

Turhanpäivästä oman ittensä aliarvioimista ja vääränlaista nöyryyttä se semmonen on.
Jos kerran omasta mielestään tietää onnistuneensa ja siitä saa kehuja, mitäpä siihe muuta voi ku sannoo että kiitos vaan kauhijan palijo.

Rohkastaan ja kannustettaan toisiamme. Pienet sanat ei oo keltään meiltä pois, mut ne voi sille joka ne kuulee olla tojella merkittävät. Koskaan ku ei voi tietää mitä mietteitä ja aatoksia toisen aivonystyrät just sillä hetkellä jauhaa.