Elämisen riemua

Sain eilen illalla  pikkulikat hoitoon, vanahempi täyttää joulukuusa nelijä, nuorempi syksyllä kaks. Kyllä riitti likoilla touhua , ei tullu mummelin aika pitkäksi. Likat jo tietää misä on mummolan romuloota, sehän piti melekeen enstöikseen käyvä kamarsista hakkeen.
Toine mieluinen tavatoitten paikka on pikkunen kaappi tuosa kiriijahyllysä. Kaapin ovesa on auvain jolla sen saa lukkoon ja aukastua. Ihan tarkotuksella laitan sen aina lukkoon että likat joutuu opettelleen miten auvvainta pittää kääntää jos haluaa saaha kaapin oven auki.

Vanahempi likka jo aika hyvin sen homman hallittee, mut pienemmällä meinas mennä hermot kun ei kaappi suostunukkaan aukijaan vaikka kuin auvvaimesta kisko. Viimen tuli auvain kourasa mummon tykö ja selitti kauheesti..auki..auki..samalla osotti sormella kaapin suuntaan.

Vanahemmalla on sitte hyvä muisti. Kysäs taas että eikös sulla mummu oo sauna tännään? Tavallisesti likat on tiisati iltasin olleet hoijosa ja tiistaisin on se saunavuoro. Ei tarvinnu ku kerran käyvä likkojen kans saunasa nii alako muistaan että saunaahan sitä pittää mennä. Ny sattu vaan olemaan maanantai ehtoo joten saunareissusta ei tullu mittään. Mut keksittiin jotaki muuta tekemistä.

" Minä voin mummu auttaa", tuumas likka kun kuuli että alan tekkeen lättytaikinnaa. No mikäpä se siinä senkus auttelet, ootpa tuota aikasemminki ollu vatkainta heiluttamasa kun taikinnaa tehty.
Kyllä siinä molemmat likat silimä tarkkana seisovat tuoleilla ja seurasivat taikinan valamistumista, vanahempi tietysti sai vatkata ja sekotella jauhoja joukkoon kun kerra oli siitä hommasta kiinnostunu. Jätimmä taikinan hetkeksi aikaa turpoomaan ja sillä välin olkkariin jatkaan leikkejä.

Likat leikki nukeilla ja navettarakennuksen elukoilla, yks kaks kuulu; " no nii, ny tehhäänki maja". Samantien juostiin mummon luo kysymään että misä on se peitto mistä voi tehä majan tuolien päälle.  Peittohan oli makkarin kaapisa josta se oli heleppo hakija. Käännettiin isot nojatuolit selijät vastatusten jätteän metrinen väli että majasta tulis sen kokonen että likat sinne mahtuu.
Iso parisängynpeite heitettiin tuolie päälle ja da..daa... maja oli valamis.
Piankos ne likat oli jo selijällään majan lattialla ja leikkiunihetkee viettämäsä. " Tyynyt pitäs saaha" kuulu likan komento majan sisältä. No laitomma tyynyt molemmille sopivaan kohtaan, sitte vielä unikaverit kainaloon ja mukava oli köllötellä.

Vaan eipä siinä maltettu pitkää aikaa maata kun jo alako eestaas konttaaminen majan ympäri, toiselta reunaa sisälle, toiselta ulos,  ja mikä kikatus ja nauru , olipa mukavan kuulosta.

Vanahempi likka huolehti lättytaikinasta, huomautteli välillä että pittää käyvä sekottamasa taikinnaa. No hyväähän se tekkee sekotella. Päästiin niitä sitte viimen paistelleenki. Valurauta pannusa paiston, en tällä kertaa pikkulättypannulla, vaan aattelin tehä isompia lättyjä.
"Minä voin auttaa",  oli taas likan kommentti ku huomas että otin paistinlastan laatikosta. " Iskä tekkee tälläitte, "( tyttö näytti heittoliikettä käsillään, viuhtoen siihen malliin että lastalla pittää lättytä vähä heittää jotta se kääntyy hyvin) . Sain hyvät ohojeet miten lätyt käännetään.
Eka lätty käännettiin yhesä, likka piti paistinlastaa ja minä autoin kääntämisesä. Koko ajan vähä varottelin että pannu ja levy ovat kuumia, pittää muistaa varua ettei polta itteensä. " Muistan mää muummu, en polta", oli likan kommentti.

 Noh, se lätty oliki tarttunu keskeltä pannuun kii joten repes keskeltä kahtia ku yritettiin sitä nostaa. Mut saatiinpa se kuitenkin lautaselle vaikka menikin palasiksi.
 Pienempi likka tarttu heti lätyn palasiin kii ja oli popsimasa niitä suuhunsa. Olivat vaan sen verta kuumia että hetken aikaa niitä joutuki puhaltelleen että jäähtysivät. Mansikoita ja vähä sokeria lättyjen päälle , ai jai jai ku oli namia.

Mukavasti meni ilta likkojen kans. Keksimmä vielä tehä piilopaikan makkariin, että ku isä ja äiti tulevat hakemaan heitä kotia, likkoja ei näykkään. Noh, ovikello kun soi, likat juoksi piilopaikkaan mikä oltiin sovittu ja harijoteltu sinne menua. Hetken oli hilijasta mut siinä vaiheesa ku vanahemmat alako huuteleen, " missähän ne tytöt mahtaa olla", ei malttanu pienempi pysytellä hilijaa vaan kilijasi ja tuli pois piilosta. Vanahempi maltto olla hilijaa eikä inahtanukkaan vaikka kuin toiset huutelivat. Olihan se  kiva päästä äitin sylliin ku oli pitäny piilosa oottaa ja jännätä että löytääkö ne hänet.

Semmosta mummuttelua, elämisen riemua. !