Anteeksiantamisen vappaus

Toissa iltana nukkumaan mennesä nousi jälleen mieleen anteeksiantamisen merkitys. Sitä en muista, oliko tuona kyseisenä päivänä ollu joku semmonen tilanne mikä herätti moiset aatokset.

Luulempa, että kukkaan ei elä elämäänsä läpi niin etteikö anteeksiantamisseen oo tarvetta. Eikä kukkaan elä elämäänsä niin, että välttys loukkauksilta, väärinymmärryksiltä, epäoikeuvenmukkaisuuelta, jotka on asijoita mitkä sisikunnasa nostattaa kaunaa, katkeruutta ja vihhaa.

Niin, ihimisiähän me ollaan.
Miten heleposti ihimismieli tahtos jäähä siihen olotillaan, mua koheltiin väärin, ikinä  en anna anteeksi.
Niitä ajatuksia miettiesä ei kuule näkymättömien kaltereitten kalinaa jokka sulukee mielen anteeksiantamattomuuen vankilaan.

Aina on olemasa vaihtoehto, on vain kyse siitä mitä valihtee.
Entäpä jos antaaki anteeksi, kaikesta huolimatta, vaikkei yhtään tuntus siltä, että vois antaa.
Syämmessään ku päättää, että annan anteeksi niin tunteet seuraa myöhemmin peräsä.

Vaikeinta se on sillo, jos käy loukkaajaa jututtamasa ja tämä toteaa kylymän viilijästi ettei oo mittään anteeksipyyettävvää. Kyllä ottaa luonnolle.

Siitä huolimatta kannattaa päättää antaa anteeksi, koska se on ainut tie vappauteen.
Anteeksiantamisen vappauteen, jollon oma sisin pääsee irti eikä jää kiinni pyörimmään katkeruuven keskelle.

Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi;
 mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne. Matt. 6: 14 - 15