Ystäväni muistolle

Makaan sänkysi vieresä olevalla sohovalla
kuunnellen happiviiksien suhinaa,
happilaitteen tasasesti toistuvaa jympsähtelyä
yön hiljaisina tunteina.
Kerroit eka kertaa kuullessas jympsähtelyn ihimetelleesi;
- Kuka hakkaa halakoja keskellä yötä?

Muisteltiin ensitapaamistamme.
Misä se olikaan?
Samoisa seuroisahan me toisemme nähtiin.
Mieleen nousee naurusi, riemullinen heleä äänesi;
- Kiitos Herralle, kyllä kaikki järijestyypi.

Katselen käsiäsi.
Nyt ne niin pieneksi, hoikiksi käyneet,
jotka ennen olivat voimakkaat ja lujat
hieroessasi kipeytyneitä selekälihaksiani.
Pehmittelit harteiltani kovia muhkuroita,
joita oli päässyt nahkani alle syntymmään.
 
Ovat hieman viileät, laitetaan hanskat käsiisi
että hieman lämpenisivät nuo
työnsä tehneet ahkerat kädet.
-Tuo vinkura sormi, ei se taho ennään
totella eikä mennä omalle paikalleen.
Autan pikkurillin löytämään oman paikkansa
se kun niin tahtosi samaan sormeen
nimettömän kanssa.

Työsi lomasa soljui puhe kuin
keväisten purojen lorina.
Kerrottiin elämämme tarinaa
puolin ja toisin.
Naurettiin samoille asijoille.
Elämästä, siitä me juteltiin.

Havahdun unestani ääneesi;
- Oih, kiitos, kiitos Jeesus.
Niin levollinen ja rauhallinen on hetki.
Aivan kuin käsin voisi koskettaa
sitä, mitä sinä jo hengessäsi näät.
Minulle tuli ikävä, taivasikävä.
Nukahdat, niin minäkin,
meijän yhteinen yö.

Kävin luonasi viimeisenä iltanasi,
tiesitkö sen?
Hetkeksi, niin häilyvän pieneksi hetkeksi
silmäsi avautuivat kuin sanoen,
kiva kun kävit, minä menen.
Olit monta, monta askelta
lähempänä kotia mitä silloin
ku luonasi yötä olin.

Sain siunata sinua
ja toivottaa sulle
hyvää kotimatkaa.
Seuraavana päivänä
olit jo kotona.

Kiitos ystävyydestäsi!