Lukutoukaksikos oon muuttumasa....

Perin harvinaista mulle että innostun lukkeen kirijoja niin että kahesa kuukauvesa on kaks kirijaa luettuna ihan loppuun asti. Liekkö vaihevuosien tuomaa oireilua, tai ihan oikeesti sisäinen olemukseni on muuttamasa muotuaan, muuttuen lukutoukaksi. Lukeminen on yks niitä juttuja,( ei voi ees harrastukseksi saunua) jota perin huonosti oon toteuttanu. Kirija per vuosi on ollu mun lukemistahti, jos sitäkään.
Kokki lukkee tosi palijo. Tuo mullekki  toisinnaan kirijan että katoppa, saattas olla semmonen että tulis luettua. Hänen tuomansa oli tämäki kirija jonka viimeksi sain luettua.
Aika erikoinen kirija nykymaailman keskellä. Rakkaustarina vallan erilaisesta ympyröistä katottuna. Omaperäsellä tavalla kirijotettu aika kipeestä ja vaikijata aiheesta. Herätti kyllä monenlaisia ajatuksia.

Taivaslaulu kertoo nuoren lastadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.
9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa,
mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi.
Seuroissa naiset katsovat ensin vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.
Pauliina Rauhalan esikoisteos on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta.
Taivaslaululla on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.