Kirkosa

Kirkon penkki tuntuu aika kovalta, puinen ku on iliman minkäänmoista pehemustetta. Istun kirkkosalin etuosasa ootellen tillaisuuven alakamista.
Kahtelen vähä ympärilleni ja silimäilen kirkkoon saapuvia ihimisiä että mahtaako näkyä tuttuja naamoja. Ohan heitä sielä muutamia.
Yks kaks silimäni ossuu yhteen ihimiseen. Hän istuu toisella puolen käytävvää misä ite oon. Hän istuu yksin. Hänen olemuksessaan on jotakin surullista. Siinä kahtellessani häntä, mieleeni nousee tietty kuva mikä kertoo jotakin kyseisestä ihimisestä, kuulen hiljaisen äänen sanovan:
- Mene tuon ihimisen luo ja sano hänelle: Jumala tuntee ja tietää tarkalleen sun elämäs ja hän rakastaa sua valtavasti.

Sydämeni ottaa muutamia ylimääräsiä kierroksia, tuumin ja mietin että mitähän tämä taas on. Kurkkaan vielä sinne päin misä tää ihiminen istuu, sielä hän on edelleen. Kuva ja kuullut sanat pyörii mielesä.

Tillaisuus alakaa.
Alusa laulettaan muutamia yhteislauluja joitten sanat heijastettaan valakokankaalle että kaikkien on heleppo osallistua. Alakusanat ja rukkous ku on pijetty laulettaan jälleen.
Tillaisuuvesa on usijampi pappi jotka käyttävät puhheenvuoron, välillä aina laulellaan.

Puhheitten aikana ehin miettiä monen monta kertaa että misähän välisä minä tuon ihimisen luo menisin tai menisinkö ollenkaan. Jospa se kaikki mitä mieleen tuli onkin vain mun omia aatoksia.
Näitä miettiessäni mennee papin puhheesta osa vähä " sivusuun" mut pysyn kuitenki kii aiheesa mistä hän puhelee.

Lopulta havahdun siihen ku pappi sanoo että rukousavustajat voivat tulla ja jos joku on saanut jotakin sydämelleen voipi sen kertoa. Nousen ja meen toisten rukousavustajien kans etteen korokkeelle.
Vuorollaan jokkainen avustaja kertoi jos oli saanu jotain sydämmelleen tillaisuuven aikana.
Kerroin toisen asijan minkä näin, mut tätä ihimistä koskevaa asijaa en kertonu. Jäin oottammaan että miten se etenee vai unohanko koko jutun.

Rukouspalavelu alako. Pian kirkon käytävälle oli syntyny pienonen jono ku ihimiset oottivat vuoroaan päästäkseen avustajien luokse. Rukouvavustajia oli onneksi senverta palijon ettei mahottoman pitkää aikaa tarvinnu kenenkään ootella.

Olimma juuri lopettanu rukoushetken, kahtelin että vieläkö se ihiminen istuu penkillä. Vielä istu, mut samasa hän nousee ja lähtee. Mulle tuli ajatus että nyt jos koskaan on mentävä hänen luokseen tai sitte jätät koko asian.
Tein sen valinnan että jätin. Aattelin että koko juttu oli mun ommaa ajattelua eikä se ollut Jumalalta saatua.

Ihiminen ei kuitenkaan poistunu kirkosta vaan hän vaihtoi paikkaa, meni juttelleen jollekkin tuttavalleen. Hetken päästä hän seisoo käytävällä lähestulukoon mua vastapäätä, nousee korokkeelle ja tullee meijän etteen.
Hän sanoo hei, johon vastaan, että siinähän sinä olet.
 Kerroin hänelle sen mitä koin tillaisuuven alusa, millasen kuvan näin ja ne sanat mitä kuulin.
Hän purskahti itkuun ja kertoi että se on juuri näin; - istuin tuola penkisä ja aattelin että Jumala on hylännyt minut, ettei minusta ole mihinkään. Hetkisen siinä juttelimme jonka jäläkeen rukkoiltiin ja siunasin häntä. Sain sanua hänelle ne sanat: Jumala tuntee ja tietää tarkalleen sun elämäs ja hän rakastaa sua valtavasti.

Tuona iltana kirkosta lähti ainakin kaks ilosta ja onnellista ihimistä.
Ehkäpä seuraavalla kerralla uskaltaisin olla rohkeempi ja tehä sen mitä koen, enkä jättäs ihan viime tinkaan.