Pyhäinpäivä...muistelun päivä...

Hyvisä ajoin monet ovat ostanneet hautakynttilöitä ihan tätä päivää varten ja ovat vieneet niitä palamaan läheistensä hauvoille. Onhan tännään vainajien muistopäivä. Tottahan on se, että läheiset ja rakkaat pois menneet ihimiset käyvät mielesä palijo enemmän kuin yhen kerran vuojesa vainajien muistopäivänä. Ku nyt tällänen päivä sattuu olemaan niin muistelempa minäkin kahta ihimistä jotka olleet elämässäni tärkeitä ja rakkaita, anoppi ja appiukko.

Appivanahemmilla ehti kertyä yli 60 vuotta yhteistä elämäntaivalta.

Appiukon käsisä puupalaset muutti muotuaan. Hänellä oli taito löytää puupalasten sisältä koriste- ja käyttöesineitä. Appiukko oli varustettu hyvällä huumorilla, hänen kanssaan oli heleppo tehä hommia. Puutarhayrityksen aikoihin hän oli usein auttelemasa meitä. Yks tilanne mulla jääny mieleen. Olimma apen kans kasvihuoneella siirtelemäsä kukkalavoja  huoneesta toiseen. Kukkalavat oli suhteellisen painavia ku ne oli tehty puusta. Appi tuumas  kerran siinä lavoja kannellesa, että sitä mää vaan ihimettelen, että millä lihaksilla sää tyttöraukka näitä kannat ku käsivartes on ohkaaset ku heinäseipähät?
Appiukko oli syntyjään Kauhavalta ja hänen puhheensa oli niin levijää ja hyvällä huumorilla höystettyä, että sitä oli tosi mukava kuunnella.
Kerran oltiin juna-asemalla oottelemasa junnaa. Poika oli sillo muutaman vuojen ikänen. Juna ku tuli nii poika huuti; Nysse tuloo! Siihen appiukko sano tyytyväisenä, on se komijaa ku poika ossaa puhua oikijaa puhetta.

Anoppi tykkäs tehä käsitöitä niin pitkään kun terveyttä riitti. Häneltä syntyi sukat ja virkatut sängynpeitteet. Nuorena ollessaan hän teki ristipisto- ja merkkaustöitäkin.
Ensimmäinen yhteinen matka anopin kans oli rasvareissu Ruotsiin. Ei me kahestaan sinne menty vaan linia-autolla isommalla porukalla. Se oli sitä aikaa ku Ruotsista sai halavalla voita.

Anopille olivat hengelliset laulut rakkaita ja sydäntä lähellä.  Vielä sillonkin ku hän ei ite pystyny ennään laulammaan hän pyysi joskus että laulasin hänelle.

Tein pyyheliinatelineeseen suojaliinan anopilta saamastani mallista.

Ennen kuolemaansa appiukko anto mulle santpaulian lehtiä. Laiton ne sillon purkkiin, nyt niitä on kahesa purkisa ja kukkivat parasta aikaa. Appiukko juotti omille kukilleen kahavia, sammaa konstia minäki oon käyttäny. :)

Siinä ne on perintö kiikkustuolit. Puinen tuoli ( vihierijä kiikkustuolinmatto ) on kulukenu meijän matkasa yli 30 vuotta. Se jäi meille siinä vaiheesa kun appivanahemmat muuttivat puutarhalta ommaan asuntoon. Kiikkustuolin he olivat saaneet kyläläisiltä tuppaantulijaislahajaksi 1962. Rottinkituoli tuli viime kesänä perintönä sen jäläkeen ku anoppi sai kutsun taivaan kotia. Ny meillä ei tuu tappelua siitä kumpi saa istua kiikkustuolisa ku niitä on kaks. :)

Jätitte hyvät ja kauniit muistot siitä että rakkaus kestää. Kiitos teille.