Muistelua kitaran soitosta

Muistan kun aikoinani istuin takkahuoneen kirjotuspöyvän ääresä pehemosella nojatuolilla. Tuolista näki ettei ollut ihan uusinta muotia. Toki se opiskelijan asuntoon kelepasi, vei vähän tilaakin kokonsa vuoksi.

Sylissäni oli kitara, eessäni pöyvällä lauluvihkonen. Laulut olin ite kirijottanu ystävältä kopioijen ja niihin kaikkiin olin merkinny soinnut. Halu oppia soittamaan kitaraa oli suuri. Ei ollut opettajaa, ei kunnollista sointutaulukkoa. Oli vain sydämen halu, kitara ja lauluvihkonen. Olihan mulle joku neuvonut, sanonut ja näyttänyt muutamia sointuotteita, mutta vallan toista oli alkaa ite niitä harjottelemaan.

Osasin laulaa kaikki laulut mitä vihkoseen oli kirjotettu. Se tietysti helepotti huomattavasti soittamista harjotellessa. Ei tarvinnut muuta kuin saada sopiva tahti aikaan oikealla käjellä rämpyttäen. Vasemman käjen sormilla hain epätoivosesti sointuja pyrin saamaan aikaan jotensakkin siedettävän kuulonen äänen. Sitä mukaa kun laulu eteni soinnut vaihtui. Osatappa saada aina oikea sointu oikeelle tavulle! Hidasta, perin hidasta.

Ensin alakutahtia a-mollia rämpyttäen ja seuraavan tavun kohalla pitikin jo vaihtaa d-molliin. Eihän siinä muu auttanu ku keskeyttää laulaminen. Oottaa että sai sormensa siirretyksi oikeille kielille, kuunnella miten sointu rämisee, sitte jatkaa laulamista. Kunnes taas tuli seuraavan soinnun vaihtamisen aika. Sama tilanne, keskeytä laulaminen, siirrä sormet yksitellen kielillä. Vasenta kättä pitää avustaa vähä oikeella kädellä, kun vasemman sormet ei yllä. Ja niin taas harjotus jatku.

Sointujen, tai akortien kuten niitä myös nimitetään, ulkoa oppiminen olikin ihan oma juttunsa. Siinä rämpyttäessäni a-mollia, hoin mielessäni, tää on a-molli, a--molli, a-molli. Siirsin sormet seuraavaan sointuun d-molliin, hokien taas mielessäi d-molli, d-molli. Laiton silimät kiinni ja tallensin ajatuksiini kuvan kitarankaulasta. Kuvan siitä misä kohtaa sormien pitää olla kutakin sointua soitettaessa. Tällä tavoin kävin läpi kaikki yksinkertasimmat perussoinnut. Toistaen ja toistaen, kunnes sointujen vaihtaminen laulun aikana alkoi tuntumaan aina vaan helepommalle.

Välillä tuntu että sormet on ihan liijan lyhyet. Eihän tälläset " nakinpätkät" mihinkään yllä. Vaikka kuinka yritti c-sointua soittaessa venyttää niin ei. Oikialla käjellä oli pakko välillä auttaa ja venyttää sormia, että sais ne pysymään oikeilla paikoilla. Aina kuului ylimäärästä räminää kun sormi ei painanut kunnolla kieltä.

Ja ne rakot, etusormesa, keskisormesa ja nimettömäsä. Niillä kun piti painaa aika lujasti kieliä niin sormet oli aina punaset ja niihin tuli rakot. Saatoin istua ja soittaa tunti tolokulla, tai paremminkin sanottuna niin kauan ku sormenpäät kesti. Ajanoloon sormenpäät tottu soittamiseen, rakkojen syntymiseltä vältyttiin.

Lopulta soittaminen alako sujumaan suhteellisen sujuvasti. Olin jo oppinu soitteleen näppäilemällä ja pari erilaista rämpytystyyliäki osasin. Piti alakaa harijottelleen pardiotteita, sillä nimellä olin kuullut niistä puhuttavan. Mikä lie oikia nimitys? Ne on niitä otteita, joisa vasemman käjen etusormi toimii kapona. Samaan aikaan muilla sormilla painetaan sointu. Otetta on heleppo siirtää jolloin voi muuttaa sävellajia.

Jatkuvasti tuollasilla otteilla soittaminen on hieman raskasta. Soittaessa kun joutuu käyttämään puristusvoimaa jotta soinnut sois puhtaasti.

Kapohan on se pikkunen laite joka kiinnitettään kitarankaulaan kun halutaan madaltaa tai korottaa sävellajia. Jos laulu on alunperin merkattu a-molliin ja tuntuu että laulu mennee liika matalalta niin sillon kapon voi laittaa toiselle nauhalle, niin saaki laulaa h-mollista. Kätevää.

Ei minusta mittään kitaran soiton taituria koskaan tullut. Harjoittelen edelleen.

Laulelen ja soittelen omaksi iloksi ja toisten kiusaksi.

* nousee hymy suupieleen muistellessa vanahoja*