Vaarin hartauskirijotus Majakka lehteen.
”Minne poikani meni, sinne minäkin tahdon mennä.” Näin
anoppini Eeva kertoi ajatelleensa pienen poikansa avoimen haudan äärellä kuutisenkymmentä
vuotta sitten.
”Kyllä minä siinä haudalla tulin uskoon, mutta kukaan ei
oikein osannut opastaa minua paremmin Jumalan tuntemisessa. Vasta
seitsemänkymmentäluvun puolivälissä tapasin kuin Jumalan johdatuksesta
sellaisia Jeesukseen uskovia, jotka johdattelivat minut seurakunnan yhteyteen.”
”Minulla on kaikki hyvin”, Eeva sanoi useasti viime
viikkoina, vaikka hän jo tiesi, että lähdön aika oli lähellä. Se ”kaikki hyvin”
oli hänen ilmauksensa sille, että sydämessä on rauha Jumalan kanssa.
Elämän loppusuoralla monet aiemmin tärkeät asiat olivat jo
jääneet pois, menettäneet merkityksensä. Viimeisiä pois jääneitä hänelle
tärkeitä asioita oli kahvin ryystäminen kupin aluslautaselta. Jäljellä olivat
viimeiseen asti rukous ja varmuus siitä, että synnit on anteeksi annetut.
Tärkeitä loppuun saakka olivat lapset ja lasten lapset, kaikki ne, joiden
puolesta hän jatkuvasti rukoili. Tärkeää oli rakkaiden läheisyys ja kosketus.
Viimeiset päivänsä hän vain nukkui. Silitimme hänen
hiuksiaan ja itkimme sängyn ääressä kaipauksen kyyneliä. Tiesimme kyllä, että
Eevalla kaikki oli hyvin. ”Taivaassa mummo saa nähdä Jeesuksen”, ilmaisi asian
oma-aloitteisesti yksi mummolle hyvästejä jättämään tullut kymmenkesäinen
lapsi.
Kotona rauhallisesti nukkuessaan Eeva veti viimeisen henkäyksensä ja sitten hän ei ollut enää keskellämme. Hänellä oli kaikki hyvin, mutta me vielä itkimme.
