Nöyryys ja ylypeys

Aamulla töitten lomasa sain olla luennolla, ku aivotoiminta oli senverran vilikasta jotta jouvuin kaiken aikaa kuuntelleen omia ajatuksiani. En tiijä mikä sai ajatukset pyörähtämmään semmosiin asijoihin ku nöyryys ja ylypeys. Niitäpä pohtiesa meniki työtunnit aika sutjakkaasti.

Miten vaikijaa se nöyrtyminen joskus onkaan, esimerkiksi sillo ku joutuu pyytämmään anteeksi. Ylypeyven pikkupirulainen istuu olokapäällä, nauraa kihittää ja antaa senki seittemäntoista erilaista vaihtoehtua miten päästä tilanteesta, ettei tarvis nöyrtyä anteeksi pyytämisseen.
Miksi se on niin vaikijaa?

Tuostapa tuliki mieleen yks nuoruuven aikanen juttu, joka jääny niin mieleen ja sielunsyövereihin että sen muistaa ku eilisen päivän.
Oli kesä ja siihen aikaan pitemmät matkat tein liftaamalla. Likkakaverin kans kerran liftattiin Oulaisiin, sitä en muista oliko sielä josaki tanssit vai ihan muutenko vaan mentiin aikaa kuluttaan.
Aika myöhään veny meijän ilta kaupungilla, ja ku oli kotia lähön aika nii sinne vaan tien varteen ootelleen josko sattus ees yks auto tulleen joka olis menosa sammaan suuntaan ku me.
Ei tullu auton autua. Ei auttanu muu ku lähtiä kävellä lompsimmaan kotia kohti siinä toivosa että jospa joku yökyöpeli olis vielä liikkeellä.
 Eesä oli kahenkymmenenviijen kilsan kävely, mikä ei totta tosijaan innostanu yhtään.

Oltiin kävelty lähes puolet matkasta ku sanoin likkakaverille:
- kuule mää en kävele koko matkaa, vaan seuraava talo ku tullee niin otetaan sieltä pyörä lainaan ja ajetaan sillä kotia.
Talo tuli, nähtiin jo kaukaa että talon seinustalla oli pyörä. Talon kohalla oli ohorapelto josta oikasin suoraan talon seinustalle. Pyörä ei ollu lukosa, mikä helepotti huomattavastsi sen mukkaan ottamista. Talutin pyörän pihan poikki ja ku olin mielestäni riittävän turvallisen matkan pääsä hyppäsin sen selekään ja polokasin maantielle misä likkakaveri oli mua ottelemasa.

Tehtiin vuorotyötä polokemisen suhteen, aina ku toine väsy niin kuski vaihtu. Menihän meillä aikaa kuitenki melekosesti ennenku kotikylän kulumille saavuttiin, mut kävellen sitä olis menny vielä enemmän.
Pyörä me piilotettiin yhteen risupusikkoon. Ajatus oli että joku ilta viijään pyörä takasi. Pyöräillään aika liki talua ja jätetään pyörä sitte siihen lähimaille näkyville mistä sen varmasti omistaja löytää.
No se ilta tuli ku päätimmä lähtiä viemään pyörä takasi. Mut se homma jäi tekemättä. Päästiin sen risupusikon tykö johon olimma piilottanu pyörän, joku oli sen sieltä löytäny ja vieny mennessään.
Se homma päätty siihen ja unohin koko pyörän.

Joitaki aikoja tuon tapauksen jäläkeen tulin uskoon, sisäinen elämäni, elämänkatsomukseni muuttuvat täysin. Kaikki se mikä oli ollu tärkijää, menettiki ykskaks merkityksensä. Elämä sai uuden käänteen, vallan toisenlaiset arvot ja pyrkimykset valtasivat sydämen.
Jonku ajan päästä aloin huomaamaan, että aina ku kulijin sen talon ohi, sisimmäsä kuulu ääni joka muistutti siitä pyörästä.
Käytiin pienosta keskustelua:

- Se pyörä.
- Niin, mitä siitä?
- Tulis käyvä sopimasa ja puhumasa se asija.
- Ei kertakaikkiaan mää ny semmosta ala tekkeen.
- No, mut sinähän sen veit, joten sinä sen sovitkin.
- Eikö se vois unohtaa?
- Ei, vaan se on teko joka sun pittää käyvä sopimasa.

Tällästä juttelua kävin tuon tuosta. Se oma ylypeyteni sisälläni nosti päätään, ei sitte millään olis tahtonu alistua siihen että menisin ja sopisin asian. Ylypeyven pikkupirulainen syötti vastaväitteitä ja ehotuksiaan. Millon se sano että jouvut korvaamaan pyörän, eikähän sulla oo rahoja sellaseen. Etkä yhtään tiijä miten talonväki suhtautuu jos meet sinne tuommosta asijaa selevittelleen. Kaikista parasta on ku unohat koko asijan ja annat olla.
Mut uus elämä minusa sano jotta asijaa ei voi unohtaa, eroon siitä pääsee sillä ku selevitän sen.

Niinpä tein sen päätöksen että menen käymään talosa, kävi sitte miten kävi, mut onpahan asija sitte hoijettu.
Tosi kaunis ja aurinkoinen oli se iltapäivä ku nousin viijen linija-autoon. Autosa mietin ja suunnittelin valamiiksi mitä sanosin, jännitys oli aivan kauhia. Maha oli ihan sekasin ja pieni pelekokin tahto olla että mitenkähän täsä käy.
Jäin pois linkkurista talon kohalla ja kävelin soratietä pitkin talon pihalle. Pääsin talon portaille, siinä kohtaa henkäsin syvään ja lähetin rukouksen yläkertaan jotta ny olis tilanne misä saapi autella.

Oven aukastuani en ehtiny juuri päivää sanomaan, ku nainen joka seiso tuvasa sano;
- vanha rouva on tuola yläkerrasa joten voitte mennä sinne, ja viittoili käjellään suuntaan mihin mun tulis kääntyä.
Menin ihan hämilleni että mitäs täs ny teen. Mut aattelin sitte että meenpä vanhan rouvan juttusille, jospa hänen kanssaan asija olis helepoin selevitellä.

Vanha rouva kun näki minut, niin juttua alako tulla samantien;
- Se on tämä meijän elämä ny ollu tämmöstä. Oon asunu täälä vintillä jo jonkin aikaa....
Siihen väliin minä ehätin sanomaan, että ny on tainnu tulla joku väärinkäsitys. Että keneksikän te mua luulette?
-Ettekös te oo sieltä toimistolta?
- No en oo. Ihan omalla asijalla oon.
Kerroin rouvalle mitä mulla asijaa ja hän sano että parempi on ku menen nuoremman isännän juttusille.
Nuorempi isäntä löyty alakerrasta. Kerroin hälle koko tarinan pyörän varastamisesta, sen piilottamisesta ja aikomuksesta palauttaa se lähelle talua.
Olin valamistautunu korvaamaan pyörän jos isäntä sitä vaati. Isäntä arvosti ja kunnioitti sitä että tulin ite puhumaan asijasta, sano että ei tarvi korvata, pyörä oli löytyny kylän kaupan eestä.
Mut vanha isäntä oli ollu tosi äkänen sinä aamuna ku oli huomannu pyöränsä hävinneen seinustalta. Oli vaan tuumannu," siitä olivat ohorapellon halaki tulleet, mokomat."
Olisin pyytäny anteeksi häneltäkin mut isäntä ei sattunu olemaan kotona.

Ku astuin ulos ovesta pihalle ja lähin käveleen kohti maantietä, voi valtavaa sitä vapauden ja riemun tunnetta minkä koin. En ikuna, en koskaan aikasemmin ollu semmosta kokenu. Sillon tuntu kyllä että jalat ei ota maahan.
Jäläkeen päin, vuosia vuosia myöhemmin ku vierailen kotiseuvulla, kulijen ohi tuon talon. Syvällä sisimmässäni nousee valtava kiitos, siunaan ja rukoilen talonväen puolesta.

Jos nöyrtyminen ihimisten eesä on vaikijaa, miten vaikijaa se onkaan Jumalan eesä?
Hän kuitenkin neuvoo ja opastaa meitä nöyrtymään hänen väkevän kätensä alle.
Hän on ylpeitä vastaan mut nöyrille hän antaa armon.

Nöyryys ja nöyristeleminen kaks eri asijaa.

Nöyryys: aitoa ja vaatimatonta, halua sopeutua ja olla kuuliainen.

Nöyristely: yhenlaista ylpeyttä, vääränmoista heikkoutta jossa ihannoijaan avuttomuutta.

 Ylypeys:  heikkoutta, ylimielisyyttä, minäihte elämäni herra.

Nöyrän itsetunto ei ehkä asetu niin herkästi puolustuskannalle mitä ylypijän.