Kyllä se niin on että kaikella on oma aikansa, itkullakin. Kaks suruviestiä tuli viime viikolla. Serkkupojan pois lähtö tuli yllätyksenä kuin salama taivaalta. Anopin lähtöön oli jo osannut hieman varautua ja hiljaa mielessään tehä luovutusta. Mutta aina se pysähyttää.
Sitäpä sitä miettii että onko ihiminen valamis kohtaamaan Jumalansa. Onko usko ja luottamus Jumalaan että kuolema on vain siirtyminen iankaikkiseen iloon ja riemuun? Vai onko se pellottava ja ahistava ajatus?
Eikä siihen muuta ratkasua kai löytyne kuin se että kysyy asiaa itseltään, miten on sieluni laita?
Jos ei oo asiat kunnos niin parasta on laittaa ne kuntoon mahollisimman pian. Sillä koskaan ei voi tietää tuleeko lähtö ykskaks yllättäin vai hiljaa, hiljaa nukahtain.
Siunausta tuleviin päiviin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva ku kävit, jätäppä käynnistäs ränttiä ruutuun. :)