Täsä yks päivä ku olin töisä, niin kiinnitty huomio pieneen lasipalleroon jonka mummo oli laittanu koristeeksi kaapin päälle. Sen verran mua kiinnosti, että kysyin mummolta jos saisin vilikasta pallerua vähä lähemmin, jos vaikka löytys tekijän nimi pohojasta.
Yhesä me sitä lasipallerua kahtottiin ja ihimeteltiin sen kaunista muotua. Pallero ku oli muovoltaan hieman ovaali, ehkä kuus senttiä korkija ja suunnilleen saman levynen. Keskelle palleroon oli puhallettu reikä, joka teki palleron sisälle kivan kuplan.
Palleron pohojasta löyty tekijän nimi ja vuosilukuki, Sarpanevan tuotantua vuojelta viiskytseittemän. Minähän juttelin heti kännykälleni ja hetkesä se löysi kuvan pallerosta ja monesta muusta samanlaisesta.
Löytypä joltaki sivulta palleron myyntihintaki, lähemmäs pari tonnia. Sanon mummolle, että sulla on ihan arvokas pallero kaapin päällä. Oh hoh, tuumas mummo; enpä oo tienny että se on noinki arvokas. Sen oon tienny, että jonku tunnetun suunnitteiljan tekemä se on, oon periny sen äitiltäni.
Niinpä niin, ei tienny mummo mitä omisti.
Eikä uskova ihiminenkään aina taija oikeen tietää ja tajuta mitä omistaa, ku saa omistaa syntien anteeksi antamauksen, ijankaikkisen elämän toivon. Sen kalliimpaa ja arvokkaampaa ei voi omistaa. Ja ku sen tajuaa, niin jopa nousee hymy naamalle ja sisimmäsä kuplii kiitosmieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva ku kävit, jätäppä käynnistäs ränttiä ruutuun. :)