Reissusa värkättyä

 No eikai sitä ossaa reissuunkaan lähtiä etteikö jotaki käsityötä olis mukana...

 Vuosi sitte ku olimma Unkarisa alotin pienen liinan kirijomisen joka jäi sillo  kesken...

Tälle kessää sen sitte lopettelin.






Juna-ja linkkurimatkoja varten olin varannu mukkaan virkkaustyön. Alotin topin tekemisen Budapest-Debrecen matkalla ja virkkailin sitä silllontällön ku pitempiä välimatkoja liikuttiin paikasta toiseen. Viimoset kierrokset virkkailin koto Suomen puolella tän alakuviikon aikana ku kävästiin parin päivän reissulla pohojanmaalla. Mukavaa matkapuuhasteua.

Kasvukipuja, rikkoontuneesta ehyeksi

Kuin nisunjyvä kylyväjän vakkasesa

olen minä Herra, sinun käjelläsi.

Eihän liene jyvänkään tarkoitus

ole olla vaan, ei tokikaan

Se luotu on uutta kasvamaan,

uutta tähkää tekemään.

Sitä ennen kuitenkin, olo jyvän 

on tosi tuskainen - kuolema.

Kuolla pois ihan kokonaan

eihän jyvästä itsestään mitään jäljelle jää,

se häviää.

Maan mullasta ottaen voimaa

se alkaa uutta kasvamaan,

tuoreutta tuoksuvaa vartta.

Menettäessään jyvä voimansa

 ei se huomakkaan

kun jo valamis onkin tähkäpää.

Voiko minusta kehnosta sittenkin

tämän kaiken jälkeen tulla jotakin?

Olin yksin ja allapäin

mua ahdisti ajatus kuolemastain.

 Oi ei!

Kohta kuoreni pinta ratkeaa

uusi elämä sisältäin puhkeaa.

Nyt sen huomaan ja iloitsen

tuotti tuskani tuloksen.

Eikö tarkoitus olekkin näin

että elämä jatkuu eteenpäin.

-26.9.1995-

Kerta vielä..kyllä kannatti.

Meinasin eilisen hillajahin jäläkeen että toista kertaa ei jahtiin lähetä ku niin keheno oli meijän saalis. Mut kuinkas sitte kävikään. Heräsin jostain syystä aamulla vartin yli kuus eikä unta tullu silimään vaikka kuin yritti. Kokkiki heräs hetken päästä ja vietimmä siinä sellasen kivan rauhallisen aamuhetken herätäksemme tähän päivään.
Aamukahavit ku oli juotu niin kysäsin ihan vaan niinku ohimennen että lähettäskö käymään josaki ihan uuvella suolla kahtomasa jos sattus jotaki löytyyn. Kauhijan ihastunu ja innoissaan kokki ei ollu ajatuksesta lähtiä heti aamusta viemään mua suolle. Suupielet mutrusa laitteli kuiten eväsleivät ihtellensä reppuun kahavipullon ja vesipullon kaveriksi. Nii sitä taas mentiin ja ihan eri suuntaan ku eilen.

Autosa juteletiin että jos saatas yks rasijallinen niin oltas vähään tyytyväisiä. Jos saahaan kaks-kolome ollaan tyytyväisiä. Jos niin hyvin kävis että nelijä rasijallista saatas kerätyksi sillo jo olo olis onnellinen. Viijestä rasijallisesta oltas ylionnellisia ja jos vielä enemmän saatas nii sittehän sitä olis jo autuaan onnellinen.
Meillä ku on sellanen tyyli että poimitaan hillat suoraan litran vetosiin jäätelörasijoihin. Täyvet rasijat lavotaan reppuun, jolla ne on heleppo kantaa autolle. Kotona ei tarvi muuta sitte tehä ku nostella rasijat suoraan pakkaseen.

Muutama kymmenen kilsaa ajeltiin isompaa pikitietä ja sitte käännyttiin ihan ouvolle mehtätielle. Kartasta vähä koitettiin kahtua semmosta aluetta misä vois kuvitella ja olettaa että hilloja saattas olla.
Ihan sattumankauppaahan se aina on. Joko sitä sattuu sellaseen kohtaan misä niitä on tai sitte ei satu.
Mehtätietä ajeltiin jokunen kilometri ja poikettiin sitte suon puolelle kurkkaileen miltä maisemat näyttää. Eka pysähtyminen ei tuottanu tulosta. Suo oli liijan kuiva turha sinne oli mennä pitemmälle. Eiku takasi autolle ja ajeltiin etteenpäin.

- No ny näyttäs vähä semmoselle rytteikölle että tuola saattas jotaki ollakki. Mää meen tien vasemmalle puolen, kokki oikeelle. Mun puolella on kyllä hillanvarsia vaikka kuin mut ei marijan marijaa.
Kokki soittaa.
- Ookko sää misä, tuu tälle puolen täälä on pikkunen oja jonka molemmin puolin on jonku verran marijoja.

Mää suunnistin siihen suuntaan misä kokki sano olevansa, välillä huutelin ja tarkistin suuntaa, etten kovin palijo huti kävelis. Autolta matkaa suon laitaan kohtaan mistä kokki oli marijoja löytäny oli vaan parisen sattaa metriä. Sempä takia en ottanu reppua mukkaan ollenkaan, vaan laiton kolome rasijaa ämpärin pohojalle ja tietysti rasijoitten kannet. Sikäli mikäli hilloja niin hyvin on että pittää hakia lissää rasijoita, niitähän on heleppo tulla autolta sitte hakkeen.

Voi hyvät hyssyrät sitä marija määrää. Eipä tarvinnu kovin kauvaa kyykkiä ku oli eka rasijalliset kerättynä. Kansi vaan kiinni ja toista rasijaa täyttämmään. Mulla oli ne kolome rasijaa matkas, kokilla kolome, kaikki rasijat oltiin saatu täyteen, joten siinä vaiheesa oli hyvä pittää kahavitauko. Hypättiin ojan yli ja posuttiin kuivahkon vaivaiskoivuryteikön yli, jonka jäläkeen oli pienonen mänty-koivurisukkoo kasvava suolämpäre. Sittepä jo olimmaki tiellä ja melekeen satuttiin auton kohalle.

Auto oli ku sauna. Tietäähän sen ku hellekeli, varmaan reilut +25 lämmintä. Laitoin täyvet hillarasijat auton alle varijoon, sielä ne säilyy parahiten siihen asti ku kotija lähön aika koittaa.
Tienpenkalle istahin ja kaivoin repusta kahavipullon ja eväsleivän. Olipa niin mukava juuva kahavit siinä auringon paisteesa, hyttysten ja paarmojen pörrätesä ympärillä. Tuuli puhalteli välillä niin vilivottavasti että enimmät hiet kuivat ohta- ja selekänahasta.

Kahavit juotuamma otimma reput mukkaan ja lähimmä takasi suolle. Oltaskohan reilu tunti poimittu ku tuumattiin että tää alue on ny aikalailla kaluttu, alako marijat loppummaan. Kierreltiin ja kahteltiin siitä vähä kauempaakin, mut suo alako muuttua enemmän mehtäksi ja hillanvarret rupes vähenemmään.
Olihan me ny saatu rasijoita täyteen ihan yli se mitä osattiin ees kuvitellakkaan. Mielesäni laskeskelin että varmaan kaheksan rasijaa ellei yheksänki.
Vasta kotona ku kokki laitto marijat pakkaseen se tuli laskeneeksi montako niitä kaiken kaikkijaan sitte tulikaan. Ykstoista rasijaa, eikä ollu kokinkaan suupielet ennää mutrusa.

Hillajahti tuotti pettymyksen mut mustikoita on vaikka lehemät söis

 Mustikkaa, mustikkaa niin mahottomat määrät että ihan hirvitti...

Åmpärillisen poimin mustikoita sillä aikaa ku kokki kierteli ja kahteli löytyskö hilloja. Ei löytyny.

Aamusta heti pakattiin reput pakasterasijoita täyteen, evväät ja kahavit mukkaan ja eiku menoksi. Vaan mitenpäs lähet ku ei autonauvaimia löyvy mistään. Nimittäin ku lähettiin Unkarin reissulle reilu kolome viikkua sitte nii laitettiin  autonauvaimet " talteen" eikä muistattu sitte millään että misäs se " tallepaikka" tällä kertaa olikaan. Kyllä piti istua tovi, ihimetellä ja miettiä että mihin kummaan ne laitettiin.
Kello naputteli etteenpäin ja meillä alako olla tuntuma, että pitäs ehtiä suon reunaan ennenku päivä kovin ehtii pitkälle; näytti tulevan lämmin päivä.
Viimenen keino käyttöön auvaimien löytymiseksi: huokaus ja rukous Taivaan Isän puoleen. Hetken päästä kokki käveli työhuoneensa pöyvän ääreen, aukas yhen laatikon ja sieltähän ne auvvaimet löyty.

Hilloja oli tosi heikosti. Oltiin liijan myöhään liikkeellä, hillat ku on kypsyneet etuajasa tänä vuonna. Ne mitä ollu joisaki paikoin, oli joku muu ehtiny käyvä poimimasa. Ylikypsyneitä oli jonkuverran mut eipä niitä semmosia kannata kotija kantaa.
 Pari litraa saatiin hilloja päivän aikana kerättyä. Perin vähäinen oli hillasaalis. Kotimatkalla poikettiin vattupusikolle kahtommaan mahtasko vatut olla jo kypsiä. Ensimmäiset vatut alako olla poimintakuntosia, olivat kyllä aika pikkusia ja rutuja mut kerättiin niitä kuiten kummallekki pienet rasijalliset.

Kotija on mukava tulla...

Niinpä se on tämän kesän lomareissu tehty ja onnellisesti päästy kotikunnaille. Kotona ootti pari yllätystä, eka oikeen ihana ja mieluinen, toinen enämpivähempi mieluinen.

Eka; Poika tuli hakkeen meijät lentokentältä ja ku päästiin pihhaan sano että hänpä tästä jatkaa töihin samantien. Me sanottiin että et voi ihan heti lähtiä ku meillä ei oo avvainta, ei päästä sisälle.
No poikahan lähti aukasmmaan meille oven. Ku astuin ovesta sisälle nokkaan tuli ihana ruuan tuoksu. Ehin ajatella että mitenhän täälä näin voimakkaasti tuoksuu ku samasa jo kuulu keittiöstä minijän ja mukeloitten yllärihuuto. Minjiä ja poika olivat laittaneet ruuan ja leiponneet mulle synttärikakun ja kääretortunki jälkkäriksi.

Ja toka;

Sillä aikaa ku me oltiin reissusa olivat alakanneet tekkeen talloon ulukoremonttia. Ulukoseinistä osan olivat jo soodapuhaltanneet puhtaaksi ja maalaus oli käynnisä. Kaikki ikkunat ovat valakoses töhönäs, sen näköstä ku niisä olis kiinni liimatut valoverhot. Lasien välleihin on päässy soodaa joka on kuivnu pokien reunoihin kiinni. Olohuoneesa pöytien pinnat näyttää olevan hienon hienon vaaijan tomukuorrutteen peittämiä. Parvekkella kaikki pinnat vielä pakssumman valakosen kuorrutteen peitosa. Mikä sotku, mikä sotku.
 Parvekkeen toisesta päästä oli soodavesimössöö tullu ikkunan rakosista lattialle ja valunu maton alle. Siihenpä se oli sitte kuivua jymähtäny yheksi tönkiksi.

Parveke oli niin pahasa siivosa että se piti alakaa heti puhistaan ku ei sinne voinu ajatellakkaan menevän jos ei siivua. Enimmät pölyt lähti imuroimalla loput pyyhkimällä. Matot joutuu pesemään kaikki, eipä sitä kuivunutta soodaa muuten niistä irti saa. Huh..huh.. hiki tuli ku mukeloitten kans touhuttiin.
Ikkunat on kyllä aivan kauhijan näköset ja saavat olla niin kauvan kunnes on hillat ja mustikat poimittu. Marijat ei oottele, ikkunat ei mihinkään karkaa.
Elämä on. :)

Pécs, kaupunki joka vallottaa ja ihastuttaa

Lauvantaina ajeltiin linija-autolla lähes pari sattaa kilsaa kohti Pecsiä. Se on etelämpänä kuin Kescthely misä on nyt viikko oltu. Linkkari lähti aamulla kymmenen aikoihin. Oltiin hyvisä ajoin asemalla istuskelemasa ja oottelemasa linkkurin tulua, pikkasen ku aina epävarmaa, että onkohan aikataulut kohillaan.

Kello alako olla lähes kymmenen ku siihen ajo yks linkka, mää meinasin jo nousta ja ottaa matkalaukun, että meen linkkaan ku se jo samantien nosti kytkintä ja jatko matkaansa.

Kokki vaan tuumas että olipa onni ettei tuo ollu meijän linkkari, vanaha auton rotiskohan tuo oli eikä taatusi olis ollu ilimastoitu.

Hetken päästä tuliki sitte jo toinen linkka mihin nousimma kyytiin. Ilimastointi pelas mukavasti eikä tarvinnu matkan aikana kovin kauhijasti hikkoilla.

 Kaikki tiet ei tääläkään oo kovin hyväkuntosia. Kuoppia ja muhkuroita tuntuu olevan isommillaki teillä, saatikka sitte pienemmät kylien läpi kulukevat tiet joitten kautta linkkari kierteli aika sutjakkaasti.

Valtavia auringonkukka- ja maissipeltoja silimän kantamattommiin. Jos pohojanmaalla on aakeeta ja laakeeta, enpä tiijä millä sanalla näitä näkymiä kuvvailis ovat ne niin äärettömän laajoja.

Pécsin kaupunkiin matka kesti melekeen kolome tuntia, kilometreisä matkan pittuus on 180 kilsaa, eli ei ollu mikkään pikalinija tää millä tulimma. Mut eikai sitä lomalaisilla kiirettä oo, ehtiihän tuota perille vähä hittaamminki.

Kaunis on kaupunki vanahoine rakennuksinneen josta seuraavaksi saahaan pieni infopätkä kokin naputtelemana. Hällä ku on pikkusen enenmmän siunaantunu nuita tutkimusmatkailijan geenejä mitä mulle. 

  Pecs on vanha kaupunki, jossa historia näkyy vanhassa keskustassa joka kulumassa. Ihmisten elämään on aina kuuluneet pyhät paikat ja niitä täälä on runsaasti. Kristinusko tuli jo 300 luvulla ja sen alkuvuosikymmenistä on merkkejä kristittyjen hautausmaasta ja ihan hautakappelikin freskoineen jo 400-luvulta. Kirkkoja on usiampia. Sunnuntaiaamupäivää vietettiin kirkon puistossa, jonka kirkon rakentaminen oli aloitettu jo 1200-luvulla. Remontteja on kuulemma pitäny tehä jo muutamaan kertaan.

Yliopisto kaupungissa on ollut vuodestä 1368 saakka. Ei siis siltä osinkaan ihan turha kaupunki.

Tuossa keskusaukiolla on kirkko, jonka rakensivat turkkilaiset moskeijakseen 1500-luvun puolivälissä kun ensin valtasivat sotaväellään alueen. Kun turkkilaisile tuli sitten lähtö, tuli moskeijasta katolinen kirkko, mutta moskeijan tyyli näkyy edelleen.

 Vielä löytyy muutama muukin kirkko ja melko suuri synagooga, rakennettu 1867.

Uudemmista ihmisten pyhäköistä voisi kai mainita Arkad ja Konsum -nimiset suuret ostoskeskukset, jotka ovat valloittaneet vanhan kaupunkin laitaosasta tilat kansan tulla jumalanpalveluksiinsa. Ainakin sunnuntaina väkeä niissä oli paljon.

Asukkaita kaupungissa on 157 000 ja turistit siihen päälle. Turisteille täällä katsomista ja kokemista riittää laidasta laitaan. Tämä meidän kolmen yön yli oleminen ei näytä riittävän kuin pintaraapaisuun. Jos rouvalle sopii, niin ensi kesänä tulemme tänne uudelleen...

No niin, siinäpä sitä tuli sopiva pätkä infua, jakso hyvin lukia ku ei ollu liijan pitkä.

Täsä vaiheesapa ei ossaa sanua mitä ens kesälle soppii, pijetään tää loma ensin loppuun ja katotaaan tulevaa sitte ens vuojen alusa.

Komijasti paistellee aurinko tällekki aamua. Taitaapa tulla hellepäivä joita ny on ollu jo kolomatta viikkua yhtäsoittua meijän täälä oloaikana. Vaan eipä se lämmin luita riko, pikkusen irrottaapi hikiä pintaan vaikkei muuta tee ku seisoo ja ihastellee komijoita maisemia.

Täsä hotellisa ei oo uima-allasta eikä muutakkaan uimapaikkaa lähistöllä. Vesisuihkulähteitä ja altaita on kaupungisa vähä joka puolella, niisä ois kiva vähä läträtä varpaitaan liotellen.

Vaan eihän aikuset sentäs sellasta, eihän? :)

Pyörällä pääsee ku polokia jaksaa

Tälle päivää suunniteltiin, että lähemmä pyöräretkelle johonki. Ihan tarkkaa suunnitelmaa ei tehty ku aateltiin, että mennään sen mukkaan miten tuntuu voimia riittävän.

Ekaksi meijän piti löytää liike mikä vuokraa pyöriä. Sen löytymisesä respa autto tosi palijo, antovat meille monisteen misä oli osote ja jopa kuva kyseisestä rakennuksesta että varmasti löyvettään.

Kahen hintasia pyöriä oli tarijolla. Kolomivaihteinen, jalakajarrulla olis maksanu tonnin päivältä, käsijarruilla ja usijamilla vaihteella varustetusta sai pulittaa kaks tonnia. Viime kesän kokemuksesta otimma ne joisa enemmän vaihteita. Jos sattuu reitille pitkän pitkiä ylämäkien nousuja niin totta vieköön kevyellä pikkuvaihteella on mukavee polokia ku niskalimasa raskaalla kolommivaihteisella.

Pyörät ku olimma saaneet niin käytiin hotellihuoneesta hakemasa vähä evästä ja juomista reissulle. Sitte vaan nokka kohti ensimmästä etappia Várvölgyä; matkaa sinne suunnilleen viistoista kilsaa.

Pikkunen kyläpahanen jonka läpi ajo meleko nopijaa, hyvä ku ehti huomata että kylä oli.

Várvolgystä käänty tie alahapäin, suuntaviitasa luki Vállus. Aateltiin että käyväämpä kahtomasa mitä sen tien pääsä on ku matkaa ei ollu ku muutama kilsa.

 Maisemat olivat aivan mahtavia ja ilima ku linnunmaito, lähes kiehumapisteesä. Hiki virtas ja vettä kulu, mutta mukavaa oli ajella ku tuulenvire puhalteli kaiken aikaa naamalle.

Válluksen kirkolle, keskustaa me ei siitä kyläkulumasta löyvetty, tie nousi kaiken aikaa ylöspäin.

Pikkasen tuntu pohelihaksisa, että täsähän joutuu tekkeen töitä jotta pääsee polokemalla mäjen päälle. Tien laijalla oli kirkko ja puhelinkoppi ja niien eesä pari penkkiä; oli aika istahtaa hörpätä vettä ja syyvä muutama aprikoosi.

Kokki otti kameransa ja lähti kiertelleen ja kahtelleen josko jotaki kuvauskohetta löytys.

Kaalimaan vartija.

Válluksesta ei näyttäny lähtevän kunnon tietä muualle ku takasin sinne mistä olimma tulleet. Pienempi hiekkatie lähti pellonreunasta, mut se vaikutti vähä sellaselle että mahtaakohan tuo viijä mihinkään. Me taas ei haluttu aijaa sammaa reittiä takasi joten käänsimmä pyörät hiekkatielle ja tuumattiin, että ajellaan hetken aikaa ja katotaan miksi tie muuttuu.

Jonku matkaa ku olimma ajaneet oli yhen puun kylijesä merkki joka ilimotti meille että ollaan jollaki pyöräreitillä. Joten eipä ollu ennää huolta etteikö tie lopulta vie jonnekki.

Pyöräreitti kuluki läpi luonnonpuiston. Luonnonpuístoalue ku alako, oli tien laijasa merkkikyltti, joka ilimotti että ei saa tehä avotulta, ei aijaa pyörällä, autolla, hevosella eikä traktorilla. Tekstiäki oli, mutta se oli unkariksi.

Meni hetkeksi aikaa sormi suuhun että eikös tästä pääsekkään läpi. Kuitenki se pyöräreitinmerkki oli ollu jo aikasemmin, että pakkohan tätä tietä on lupa pyörällä aijaa. Pääteltiin että kieltomerkki tarkottannee, että tieltä luontoon ei saa mennä muuten ku jalan. Mistäpä tuosta ymmärtää enenpää ku ei ossaa kieltä.

Luonnonpuistosa oli aivan valtavasti perhosia. Kokki innostu niitä kuvvaamaan niin tosissaan, että mun piti jo huutaa, että sulta unohtu pyörä sinne tien varteen, ku hän kävellen tuli mun peräsä. 

 

 Hiekkatie jatku ja jatku. Oltaskohan polijettu viis, kuus kilsaa ku tie tuli pienelle mehtäaukiolle, Aukijolla oli infopiste ja selekeet kartat joista näki heleposti misä oikeen ollaan, paikan nimi oli Büdöskùt. Ei oltu hukasa.

 Infopisteeltä päätettiin polokasta reilut kuus kilsaa kohti Balatonin rantaa Balatongyörökiin. Katottiin että tämähän on heleppo homma ku käytännösä alamäkiä melekeen koko matkan. Voi hyvä päivää mitä menua. Vauhtia tuli mummelinki pyörään niin, että välillä jo tuntu että saapa nähä seleviääkö täsä ehejin nahoin tasaselle maalle. Tie oli aika huonokuntonen, kolonen ja soranen. Välillä ei juuri etteensä nähäny ku puitten varijot osu tiehen ja peittivät näkymät, summisa sai ajella oli koloja tai ei. Onneksi toimi jarrut.

Balatongyrörökistä oli ennää matkaa hotellille reilu kymmenen kilsaa. Kokki vaan sattu näkkeen yhen toisen suuntaviitan ja sano että käytäskö kahtomasa tuota? No mikäpä se siinä. Iltapäiväaurinko oli tosi lämmin ja matkaa tonne kokin osottammaan paikkaan oli jotaki viijentoistakilsan paikkella. Joten kotimatkaa kerty sitte kaikenkaikkiaan yli kakskytviiskilsaa.

Reissu kokin osottammaan suuntaan tehtiin, mutta kyllä alako loppukilometreillä pohkeisa ja takalistosa tuntummaan, että on päivän ajanu pyörällä. Mut väsymyksestä huolimatta oli hieno päivä. Jos huommenna uusiksi joku toinen reitti.

Matkalukemisesta aivonystyröille liikuntaa

Suomen Kuvalehesä ( 20.6.2013 ) oli Riitta Kylänpään kirijottama juttu: Sisältä tyhjä, mikä loitontaa meitä itsestämme? Tätä kysymystä pohti ja tuumaili kolome eri ihimistä joista yksi Florence Smith, ammatiltaan psykoterapeutti. Hänen pohdintansa asijan tiimoilta oli suurelta osin yhteen meneviä mun ajatuksien kans joten lainaan niistä osan. Smithin ajatukset sai aivonystyrät vähäksi aikaa liikkeelle, mikä kuulemma tekkee välillä tosi hyyvvää. Onhan nimittäin niin, että jos aivonystyrät joutuvat liijan pitkän aikaan olemaan toimettomana, alakaa ajanolloon niitten toimintakyky hijastummaan. Joten on hyvä asija, että aivonystyrät pyssyy virijäsä liikkeesä ja niille riittää hommia.

Vaan Smithin tuumailustahan mun piti kirijotella.

" Jossakin vaiheessa jokaisen ihmisen elämässä tullee hetki, jolloin hän havahtuu miettimään elämän suuria kysymyksiä: miksi minä olen täällä, mikä on elämän tarkoitus, mikä on minun merkitykseni."

"Vieraantuminen tarkoittaa sitä, että ihminen on menettänyt yhteyden itseensä ja toisiin, luontoon ja elämän perimmäiseen merkitykseen ja tarkoitukseen.

Monet haluavatkin unohtaa, että olemme kuolevaisia ja että viimeisessä paidassa ei ole taskuja.

He tekevät kaikkensa, jotta heidän ei tarvitsisi pysähtyä, koska "epämiellyttävät" ajatukset saattaisivat silloin nousta pintaan.

Postmoderni ihminen inhoaa yksinäisyyttä, ja ikävystyneisyyttä- ja tyhjyyttä.

On ihmisiä, jotka eivät kykene seurustelemaan itsensä kanssa edes yhtä hetkeä. Olemaan yksin hiljaa tekemättä mitään. Ainakin on tarkistettava sähköposti ja Facebook."

"Minä väitän, että ihmiset ovat uupuneita sen takia, että he eivät osaa lakata haluamasta silloinkaan, kun heillä on jo kaikkea."

"Vaikka enemmistöltä länsimaisia ihmisiä ei puutu juuri mitään, moni tuntee olonsa tyhjäksi. On selvää, että materia ja mielihyvän tavoittelu eivät riitä loputtomiin elämän tarkoituksesi.

Moni vain ei tunnista tyhjyyden tunteen alkuperää ja yrittää hukuttaa sen mielihyvän pyörteisiin.

Tyhjyyden tunnetta ei pidä säikähtää, se ei ole syy hakeutua terapiaan. Tyhjyyden tunne muistuttaa meitä siitä, että olemme loitontuneet vastuullisesta itsestämme ja että meillä on tilaisuus tarkistaa suuntaa. Se vie meitä eksistentiaalisten kysymysten äärelle.

Ihminen, joka ottaa vastuuta itsestään ja muista, ei tunne oloaan tyhjäksi.

Nykyihmisen suurin tragedia on kohdatuksi tulemisen vaje. Onko meistä jo tullut kyvyttömiä olemaan läsnä vastuullisesti itsellemme ja muille? "

" Rakastava läsnäolo ja nähdyksi tulemisen tarve korvataan tavaroilla ja viihteellä. Koska rakastan sinua, hukutan sinut tavaroitten alle. Koska rakastan sinua, en myöskään kiellä sinua. Rakastamisestakin on tullut mielihyväperiaatteen mukaista elämää."

" Miten olla kun mitään ei tapahdu?

Miten kestää epämiellyttäviä asioita, kun tilanteesta ei voikaan lähteä?

Miten olla, kun tyhjyys, ahdistuneisuus ja tyytymättömyys yllättävät? "

" Hyvinvointikin määritellään nykyisin kuluttamiskyvyn mukaan. Ennen paheina pidetyt itsekkyys, röyhkeys ja kateus ovat muuttuneet tavoiteltaviksi ominaisuuksiksi. "

Mitä nykyään pijetään paheena?

Mielihyvänperiaate, aika mielenkiintonen sana ku sitä alakaa miettiin.

 Mukavaa maanantaita Keszthelystä!

Ysi, ysi, ysi CPA marketista ja vähäsen muutaki jorinaa.

Kaikenlaisiin uusiin juttuhin sitä reissatessaan törmää ja niihän sitä sanotaanki että matkailu avartaa.

Tään päivän kummastus mistä piti oikeen kuvia alakaa ottaan oli ihan oikijoita eläviä kaloja kalatiskialtaalla myynnisä . CPA-marketin myyntipojilla vissiin paikallinen kalastuslupa, jotta saavat vonkaleet nostella sitä mukkaa altaasta ku joku asijakas tahtoopi moisen omakseen ostaa. 

Eikä oo elö pontyt hinnalla pilattu.

Se siitä marketista, siirryttään ulos kahtelleen millasta meininkiä Kossuth Terellä.

 Siinäpä sitä vettä loiskuu ja räsikyy usijampaaki suuntaan. On suihkua jos putousta pienemmällä jos suuremmalla suuttimella varustettuna. Kovasti tykätty kuvien ottopaikka. Vähän väliä vaihtu ihimiset tuos portaikon juurella jotka tahtovat valokuvamallina olla. Mun malli istuu tuola taustalla penkillä. :)

Viijeltä alako koko viikonlopun kestävät festifaalit samaisella aukijolla. Eellis päivänä ku kulijettiin aukijon läpi, oli rakennusmiehet pystytämäsä myyntikojuja molemmin puolin aluetta. Just ennen viittä oli melekonen ukkoskuuro, vettä puotti taivaan täyveltä. Me ooteltiin hotellihuoneesa sen aikaa että vesisaje loppuu. Tultiin kuuven jäläkeen kahtelleen paikallista festifaalitouhua.

 

 Kúrtöskalács, Unkarilainen perinneherkkupulla. Suomeksi kaiketi käännettään putkipulla.  Kaveri pyöritteli pullataikinasta pitkän letin, ihan ku pitkua tehtäisä tehhään. Sitte letti kaulittiin 2-3 cm levyksi jonka jäläkeen se kierrettään puisen rullan ympärille. Pinta voijeltiin, liekkö ollu sullaa voita tai markariinia, en saanu selevää, ja pintaan rippoteltiin vielä sokeria.

Rullapullat paistettiin hiilloksella telineesä misä rullat konneiston avulla pyörii ihtekseen, jotta ne paistuu tasasesti. Ku ne oli paistunneet nostettiin ne taas kuorruttamis astiaan. Pinta sai erilaisia makuja, kanelisokeria, vaniljasokeria... mitä makuja mahtokaan kaikkijaan olla. Tuoksu ainaki oli aivan älyttömän ihana, harmi ku ei voinu maistaa.

 Nää herkut lähti mukkaan. Ghilifarmin kojusa oli monenmoista erimakusta ja vahavusta chilitahanaa myynnisä. Maistella sai jos sattus vaikka tykkään. Kokin valittema pääkallonkuvilla varustettu purkki oli aika tujua, meinas että eipä tuota voi ku pikkasen laittaa mausteeksi. Mää otin chilisuklaapurkin. Jännä makuyhistelmä, ensin maistuu suklaa, hetken päästä alakaa polttelleen kitalakia.

Kansantanssia ja tanhua sai opetella ihan paikan päällä. Hyvin yksinkertasia ja selekitä askelkuvioita, taputusta ja hyppelöintiä joko yksin tai pareittain. Eka tanssi menosa johon muutama tanssija lähti yleisön joukosta mukkaan. Pari tanssia kuuntelin ja kattelin ja sittenpä olinki jo menosa mukana. Hauskaa oli eikä tarvinnu iltalenkille ennää lähtiä, kyllä siinä sen verran hiki tuli ku kolome pitkän pitkää tanssia tanssas.

Yö on nukuttu suhteellisen hyvin. Aamupala käytiin syömäsä alakerran kellariravintolasa. Talo misä tää hotelli on, sattuu olemaan Deprecenin vanahin pystysä oleva rakennus. Talo on rakennettu joskus 1690 luvulla ja sitä on entisöity ja korijailtu joka puolelta pyrkien säilyttämmään sellasena kuin se aikoinaan ollukki.
Kellariravintolan katto oli kaareva ja tehty tiilistä. Pöyvät ja tuolit olivat vanahoja, muutamia sivustavejettäviä sänkyjäkin oli laitettu istuimiksi. Istuinsuojina toimi vanahat jyväsäkit. Ravintolan tiski on tehty jykevistä hirsistä, kestää isommanki äijän siihen noijailla eikä taatusti notkaha suuntaan eikä toiseen.

Kokki pakkailee laukkuaan. Kymmeneen mennesä pittää meijän häippästä ja vaihtaa kortteeria. Koitettaan löytää tie juna-asemalle ja tutkitaan mihinkä aikaan mahtannee junia kulukia Budaa kohti. Asemalla saapi taas testata miten palijo asemavirkailija ossaa puhella lontoon murretta. :)

Deprecen

Tännään vaihettiin maisemia. Linkkarilla ajeltiin parikyt kilsaa ja tultiina Unkarin toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Depreceniin. Asukkaita pitäs viime tietojen mukkaan olla reilusti yli 200 000 ja kaupunki sijaitsee laajan pustan keskellä.

Kaupunkia kirkon tornista päin katottuna. Kakssattaakymmenen askelta ku otti niin pääsi nousemmaan portaat ylähälle. Olihan sieltä makijat näköalat.

Kalvin Terin aukion reunalla Foorumin kauppakeskus ( vaalijan harmaja rakennus). Käytiinpä kahtomasa sieläki.
Foorumin keskikäytävälle oli kerätty muutamia formula-autoja.










      

L

Kivan näkösiä pöytiä hotellin ulukoravintolasa.

                                                                                                 

Ruottin kuninkaan  Kaarle XII sviitti ollu tämän näkönen. Joskus 1700 luvulla Ruottin kuningas oli vieraillu Deprecenisä. Huone on sitte sisustettu sen aikaseen tyyliin kuninkaan vierailun kunniaksi. Onpa taijettu remonttia tehä usijampaan kertaan mut perusajatus on pysyny tallella.

Aamu aurinkoinen Napsugarisa

 Hotellihuoneen parvekkeelta näkymä oikijalle...

 ...ja vasemmalle...
Aurinko paistaa makijasti se tietää lämmintä päivää. Kaiketi mittari kipuaa +30 asteen paremmalle puolelle muutaman asteen. Mikähän ilta se oli ku käytiin kävelselemäsä ja ihimettelemäsä maailmanmenua, näytti lämpömittari kavun reunalla +35 , ei tullu kylymä kävellesä.

Päivisin on pääkatu suhteellisen hilijanen. Ihimiset  mennee kylypylöihin joita tuos on pari kolome kappaletta rintarinnan samalla alueella.
Kylypylä systeemi on kuulemma Euroopan suurin, pinta-alaltaan kolomekymmentä hehtaaria.
Me ollaan käyty Open air bathisa  misä on kolometoista allasta. Kaks muuta kylypylää Aqua park, sielä isoja liukumäkejä mitkä veti puoleensa lapsiperheitä ja Aqua-Palace, misä on erilaisia saunoja joita ei näis kahesa aikasemmas oo ollenkaan.
Kylypyläsä on surfiallas mihin voi mennä lautansa kans surffaamaan jos semmosesta touhusta tykkää.

Kylypylöisä on lämminvesialtaita joihin vesi tullee maan alta kilometrin syvyyestä, 73 asteen lämpösenä. Vesi on ihan ruskijaa. Suositeltava aika mitä kerrallaan voipi altaasa oleskella on 20 minuuttia, eikä alle 14 vuotiaita päästetä sinne laisinkaan. Rantavahin pilli soi heti ku hän huomaa että altaaseen on tullu alaikästä porukkaa.

Huoneemme kylyppärin peilikaapin pistorasia, tainnu päästä pikkusen kärähtämmään syystä tai toisesta. Eikä tuo kiinnityskään taitas läpästä sähköviranomaisten vaatimuksia. Ku tulimma huoneeseen nii ihimeteltiin jääkaapin lämpötillaa, että jo on kummallinen systeemi, ei viilene ei vaikka mikä ois. Hoksattiinpa sitte kahtua että onko sähköjohto paikallaan pistorasijasa, oli se, mut  semmosesa pistokkeesa mihin ei tuu virtaa. Vetästiin telekun johto irti seinästä ja laitomma jääkaapin johon sen paikalle kii, johan alako jääkaappi hyrisemmään. Nyt ei vaan telekku toimi ku se ei saa virtaa. - Elämä on valintoja.

Parvekkeen ikkunan eesä on pitkät sivuverhot, jotka saa illalla vettää ikkunan etteen, rulla- tai säleverhoja ku ei oo, valoverho taas nii ohut että läpi näkkee.
Verhoisa on semmoset sivulenksut joilla verot voi laskostaa ja laittaa päivän ajaksi sivummalle. Lenksujen kiinnitysnupit ovat löyhästi kii seinäsä että pelekäsin niitten jäävän kynsiini lenksuja irrottaisa.

Kolome yötä ollaan nukuttu eikä oo hotellin puolesta käyty kunnostamasa eikä siistimäsä huonetta mitenkään. Ite pyyhin tasot ja lattian sillo ku tultiin.
Roskis sentäs oli tyhyjätty ja tuotu wc-paperia. Aika keheno on tään hotellin taso ei voi muuta sanua. Mut siinäpä se onkin ku netistä kahtellee kuvia huoneistoista, eipä niistä voi nähä siivouksen tasua. Sen näkkee vasta paikan päällä ja täsä hotellisa ei siivuamista tunnuta pijettävän kovinkaan tärkiänä juttuna.
Tällästä Napsugarisa.

Maksoimme Mersun, mutta saimme Volkkarin / kokki mutisee

Tulimme eilen Hajdubouszbolon pikkuiseen kylpyläkaupunkiin. Junalla köryytimme Budapestistä 200 kilsaa, Maru virkkasi sen ajan ja minä katselin ihmisiä.

Perillä päätimme kävellä hotellille. Meillä ei ollut karttaa, kun netti yhteydet eivät täällä pelittäneet eikä edes paikallisen SPAR-marketin eteisessä tiedetty turisti-informeerauksesta mitään.

Viimein kysyimme omakotitalonsa pihalla tuohunneelta mieheltä suuntaa ja hän selitti unkariksi, että olimme silloin Attila-kadulla kun hotelli on kahden kilometrin päässä Josef Attila -kadulla. Mies piirsi meille kartan ja jatkoimme kävelyä. Lämmintä +35.

Kun olimme noin puolet matkasta kävelleet, niin mies tuli pyörällä perässä ja käveli pyörää taluttaen meidän kanssa hotellille asti. Varmisti ystävällisesti, että osaamme perille!

Hotellilla tuli tuntu, että meitä ei taidettu odottaa. Laitoin kuitenkin valttikortin eli varausilmoituksen tiskille ja köhinä tiskin takana vain lisääntyi. Respan mies piilotti varauspaperin paperiensa joukkoon.

Saimme huoneen numero yksi. Ystävällisesti respan mies vei meidät huoneeseen saakka.

Maru kävi suihkussa ihan heti ja vasta sitten katselimme huonetta tarkemmin. Suomalainen ( äkänen sisu ) nousi pintaan ja menin respaan. Sanoin, että emme tainneet ihan tuollaista törkypesää varata kun reissuun lähdimme. Vedin miehen hihasta katsomaan ja pyyhin pölyjä kaappien päältä hänen nähtäväkseen. Respa miehen suusta pääsi älähdys, uuupss. Näytti siltä, että huone oli joku vara-vara-vara huone, jota ei ollut kukaan tälle kesää siivonnut.

Vaadin uutta huonetta, mutta yhtään ei kuulemma ole vapaana. Vaadin uudestaan ja kohta löytyy yksi huone, joka olisi yhden yön vapaana. Vaadin saada nähdä huoneen ennen kuin otan sen.

- Tää on hotellihuone, sanon respan miehelle, ja jatkan, että tuo edellinen ei ollut.

Niin kannamme kamat uuteen huoneeseen ja asetumme taloksi. Siivoton on tämäkin huone, mutta ei niin paha kuin edellinen. Panisin passit turvapoksiin, mutta siinä ei ole paristoja niin, että se toimisi. Taas respaan pyytämään paristoja ja mies tuleekin asentamaan niitä paikoilleen, mutta ei saa poksia toimimaan sähköisesti. Antaa kuiten avaimen, jolla se toimii.

Kysyn ilmastoinnista ja se maksaisi 1300 (respan seinällä huomasin myöhemmin kyltin, että klima maksaa 1000/ vrk). Nyrpistän nokkani rumaksi ja mies lupaa ilmastoinnin ilmaiseksi.

Ilta pyöritään tuossa kylällä ihmetellen väen paljoutta ja monen moisia kioskeja, jotka ovat vailla turistin rahoja.

Yö nukutaan ja aamulla saan viimein auki netistä varauksemme tähän hotelliin ja menen sen kanssa respaan. Olemme maksaneet apartementista kahdella huoneella + kylppäri ja huoneissa neljälle sängyt ja toisessa huoneessa pitäisi olla lisäksi minikeittiö ja ruokailunurkkaus. Nyt meillä oli huone + kylppäri.

Kysyin, että missä meidän apartment on?

Kaksi naista tiskin takana ja yksi mies, joka vaikuttaa paikan johtajalta. Puhuvat vain unkaria ja saksaa. Sen verran englannilla selviää, että mies sanoo etteihän me tarvita kahta huonetta apartementissa kun meitä on vain kaksi ihmistä. Ei kaksi ihmistä tarvi minikeittiötä eikä ruokapöytää.

Viimein nainen soittaa jollekin, joka puhuu englantia. Hän sanoo, että meillä ei nyt ole apartementtia tyhjänä. Minä siihen, että 1. päivä helmikuuta minä olen sellaisen varannut ja maksanut ja te olette se sen jälkeen sen varanneet muille toiseen kertaan.

Kysyn englantia puhuvalta, että onko hänen mielestään oikein, jos menee kauppaan ja ostaa ja maksaa uuden Mersun ja sitten kauppias sanoo saatuaan mersurahat, että minusta te ette tarvitse ihan oikeasti Mersua, tässä teille vanhan Volkkarin avaimet. Pyysin kysymään respan väeltä vastausta kysymykseeni.

Varmaan lähes tunnin painimme unkari - saksa - englanti - suomi akselilla. Miehillä tiskin molemmin puolin on hermot tiukalla...

Lopulta saamme pitää sen huoneen, jossa olimme viime yön, loputkin kolme yötä. Respan mielestä se on hyvä huone kun siinä on oma parvekekin. Saamme vielä ilmastoinnin joka yöksi ilmaiseksi ja Maru saa 30 minuutin hieronnan jokaiselle päivälle. Siis kolme hierontaa.

En ole tyytyväinen, mutta koska en jaksa enempää kinata ilman yhteistä kieltä, sanon olevani tyytyväinen Volkariin. Lähdemme kylpylä alueelle rentoutumaan.

Kokkeillaan Karavánia

 Kahavin osto siirtyki iltapäivän puolelle. Ny valittiin komija punanen paketti. Kaupasa koitettiin ottaa selevää paketin sisällöstä ja tään pitäs olla pelekkää kahavia. Löytypä vielä merkintä siitäki että soppii suojatinkahavin keittoon. Eli on riittävän rouheista että suojattuu.

Eellinen ohorakahavi oli liijan hienojakosta, melekeen pölyä. Surku vaan ettei siinä paketisa ollu minkäänmoista mainintaa millaseen keittimeen se on tarkotettu. Mut se siitä. Jospa tää Karaván olis hyvin suojattuvvaa ja hyvän makusta.               

 Aamupäivällä käveltiin Tonavan rantaan kattomaan yhtä sota-ajan muistomerkkiä.

Pienen lapsosen kengät puhuttelivat katsojaa.

Unkarin natsipuole keräs juutalaisia parlamenttitalon läheiselle rannalle 1944. Siinä he ampuivat kaikki ja heittivät ruumiit jokkeen. Kerrotaan että juutalaisten kenkiä oli jäänyt rannalle joita jotku olivat ottaneet talteen ja teheneet niistä muistomerkkejä rannan kivetykseen.

Kengät kaiketi on upotettu jonkusortin metalliseokseen jolloin ne ovat jymähtänneet ommaan muotoonsa. Osa kengistä oli aika ruosteisia ja tummia,mutta monta vuotta ne vielä kestää ennenku täysin lahuavat.

Őrölt kávékeverék

Niin se vaan on, aina ei onnistu ees kahavin osto.

Spar kaupasta kotimatkalla kävimmä ostamasa kahavia jotta saahaan keitellä iltakahavit hotellihuoneesa. Kahavipakettejahan oli hyllysä monen näköstä ja väristä, päätettiin ottaa kultanen ku oli niin komijan näkönen paketti.
Hinnaltaan ihan keskiverto 250g paketti makso 399 forinttia, eli yksn euro ja kolomekymmentäviis senttiä.
Hotellilla kokki alako tarkemmin lueskelleen  kahavipaketin kylijestä tuoteselostetta ja kas kummaa. Yllätys, yllätys unkari on hiukka hankalaa ymmärrettävää eikä paketista löytyny sanan sannaa lontoon murretta.
Netistä piti kahtua mitä ihimettä tarkottaa  pörkölt árpa, sitä nimittäin paketti sisälsi viiskytkolome rosenttia.
Yli puolet paketin sisällöstä on kuivattua ohoraa, heko heko.
Elämäni ensimmäinen kupillinen ohorakahavia juotu, eikä ollukkaan niin huonua mitä luulin. Nimittäin ku aukasin pakettia niin haju mikä paketista nousi oli vähä kummallinen.

Sitäpaitsi saa Suomesaki pelekästä ohorasta tehtyä kahavia mihin ei oo käytetty kahavinpapuja ollenkaan.
https://www.facebook.com/ohrakahvi

Tietääkö joku saako Suomesta  ohorakahavisekotusta?

Perijantai aamua, kello on kaheksan paikallista aikaa.

Aamukahavia täsä laitellaan ja siitäpä pari sannaa aattelin naputella.
Ostamamme ohorakahavin suojattaminen vaikuttaa perin hankalalle. Pöönät ku on mitannu suojattimmeen ja kaajat kuuman veen päälle, niin parin sekunnin ajan kahavi valluu ihan ok mut sen jäläkeen alakaa tippaseen ja hetken päästä loppuu se vähänenki tippaseminen.
Kahavijauheseos ei taija olla tarkotettu suojatinkahavin tekkoon laisinkaan.
Kokki tuosa ähertää ja yrittää saaha kahavia valumaan läpi sekotelleen välillä lusikalla. Mut eipä tuosta näytä apua olevan.
Lähemmä aamulenkille ja ostamma uutta kahavia.

Keskiviikon touhuja

Havahuin aamuyöstä herreille, toinen korvatuluppa irtos. Kuulostelin hetken josko olis sen verran hilijasta, että ottas toisenki pois. No oli, ilimastointilaite vaan hyrisi hilijoskellen joten sen ääneen nukahin uuvestaan lähes saman tien.

Klonks.. klanks..klonks..klanks kuulu kavulta ääni kuuven jäläkeen. Ihimettelin mielesäni että vieläkö jokku lykkää kolikärryjä, kärryjä joisa on semmoset kovat rattaat, joko puuta tai metallia.

Klonks...klanks...siinä vaiheesa piti jo verhojen ravosta kurkistaa, että mistä kummasta lähtee tuommonen ihimeellinen ääni.

Hotellia vastapäätä on kauppa ja sinne tuotiin tavaraa. Kavari veti jonkulaisella isolla koukulla muovilootia perässään pitkin mukulakivikatua mikä synnytti klonksuttavan äänen.

Toisella kertaa samainen ääni lähti katusiivoojan vetäesä isua roskalootaa perässään. Katusiivoojat tyhyjäävät katujen varsilla olevat pienet roskikset ommaan suureen lootaan. Mukanaan heillä on harijoja ym. tarpeellista työvälinettä. Ei maha kovin rapijaa hommaa sekkään olla.

Kokki heräs kans ja tuumas että ihan sama ku nousee veen keittoon, eipä tuo ennää nukuta. Mää taisin vielä torkahtaa hetken aikaa, tai luulen niin, pahasti kesken ku tuntu unet jääneen.

Mut aamusta mentiin heti kauppahalliin aprikoosien ostoon ja samalla reissulla tuuaan kahavimaitua.

Päivän päälle ostettiin kolomen päivän matkatiketti jolla pääsee likkummaan paikasta toiseen kätevästi. Ajomma metrolla toiselle laitaa kaupunkia ja painuttiin iltapäiväksi lillummaan kylypylään.

  Kylypylästä lähtiesä päätettiinki kävellä Margaretin saaren kautta hotellille, vaikka sieltä tulleeki usijampi kilometri matkaa. Ilta oli vaan niin mahtavan ihana että siitä piti nauttia. - Ja kyllä me nautittiinki.

 Osa kaupungin rakennuksista päässy enämpivähempi kehenoon kuntoon. Mut ahkeria oli rakennusmiehet töitä tekkeen. Seurattiin hetken aikaa heijän puuhastelua. Kolome äijää ylimmällä hyllyllä purki rakennustelineitä. Sitä mukkaa ku saivat osia irti laittovat ne menneen alas. Äijä per kerros ja tavara liikku aika sutjakkaasti maata kohti. Kaikkia ne unkarilaiset keksii.

 Margaretin saaella aikoinaan ollu joku luostari.

 Mahtaakohan olla Pepposen tuttuja?